Nuori Pepe lauloi mieluiten vain pimeissä saleissa. Kuva: Cinemanse
ELOKUVA | Laulaminen ja häärääminen musiikin parissa ilman taloudellisia huolia ja rajoitteita. Näin voisi tiivistää Pepe Willbergin toiveen hyvästä elämästä.
”Dokumenttielokuva ottaa katsojan mukaan hienovaraisesti esiintyjän yksinäiseen ja yksityiseen hetkeen.”
ARVOSTELU
Pepe
- Ohjaus ja käsikirjoitus: Severi Koivusalo
- Pääosissa: Pepe Willberg, Danny, Hector, Virve Rosti, Jorma Uotinen, Mirja Pyykkö, Matti Mikkola
- Ensi-ilta: 4.10.2024
Ujo ja tinkimätön
Tämä mies ei ole koskaan turhia lörpötellyt. Severi Koivusalo on onnistunut täydellisesti päähenkilön tavoittamisessa ensimmäisessä pitkässä (dokumentti)elokuvassaan. Hän on päässyt niin lähelle kuin mahdollista muusikkoa, joka pitää turvaväliä ihmisiin ja yleisöönsä. Ohjaajalla on käsikirjoitusvaiheessa ollut ovelaa pelisilmää, sillä Pepe Willberg avautuu kameran edessä ennen kaikkea muiden läsnäolijoiden ansiosta. Heitä ovat hänen kaikkien tuntemat ja läheisimmät muusikkokaverinsa tai toimittajat, kuten Mirja Pyykkö, joka haastattelee Pepeä pöydän toiselta puolelta häkellyttävän samalla tavalla vuonna 2024 kuin vuoden 1998 arkistonauhalla Ylen ohjelmassa.
Pepe-elokuva hyödyntää ansiokkaasti arkistomateriaalia ja on henkilökuvan lisäksi taitava kuvaus aikakaudesta, jolloin popmusiikki rantautui Suomeen. Pepellä ja muilla onnekkaasti oikeaan aikaan oikeassa paikassa olleilla muusikoilla meni lujaa. Sitten tuli Hurriganes, ja kaikki muuttui taas. Koska ohjaaja Koivusalo on itse myös muusikko, hän osaa peilata Pepen uraa ja elämäntarinaa ammattimuusikoiden kokemiin murrosvaiheisiin.
Dramaturgisesti pidän paljon niistä tauoista ja kohdista, joista joku muu ohjaaja/kuvaaja/leikkaaja olisi saattanut siirtyä nopeammin eteenpäin. Ei, Pepessä kamera käy rauhallisesti, kun vanhenevat muusikot puhuvat siitä, mitä sitten lopulta tapahtuu. Sitten kun esiintyminen, soittaminen ja laulaminen ei enää onnistu. Kamera käy, eikä vastausta välttämättä ole kenelläkään.
Vaatimaton mutta arvonsa tunteva
Sitäkin Pepe Willberg on. Hän on mieluummin elänyt tiukkaa taloutta ja odottanut, että joku muu nostaa hänet vielä jonakin päivänä arkistojen pölystä esiin. Tai sitten mitään ei koskaan tapahdu. Pepelle ehdittiin vuosituhannen vaihduttua jo naureskella, miten pitkästä urasta ja suurista hittibiiseistä huolimatta hän ei ole saanut (edes) kultalevyä.
Hymyt hyytyivät kymmenen vuotta sitten, kun Pepe Willberg ja Matti Mikkola (Tehosekoitin-ja Saimaa-yhtyeiden kitaristi ja säveltäjä) löysivät sananmukaisesti yhteisen sävelen. Syntyi Pepe & Saimaa -ilmiö ja -levy, joka mykistää puhtaudellaan ja viisaudellaan aina, kun sen kaivan esiin. Isot sävelmät ja sanoitukset nostivat Pepen lentoon vuonna 2014, ja niin tapahtuu elokuvassakin. Ja tuli se kultalevykin.
Pepe ei halua laulaa mitään tyhjänpäiväistä.
”Laulaessa mietin koko ajan sanoja. Se on viesti kuulijalle.”
Myös heikko ihminen
Onneksi Pepen elämään saapui Pauliina (Visuri) sanomaan, että jos kuule aiot edelleen laulaa, pitää hyvästellä alkoholi ja tupakka. Hän ryhtyy muusikon manageriksi, ja Pepehän laulaa! Ja opiskelee laulua, kuten saamme nähdä. Elokuvan hellyttävimmässä kohtauksessa Pepe kiertää papiljotteja Pauliinan hiuksiin.
Esiintymiseen Pepe ei ole tottunut eikä totu. Viiden metrin matka verhoista mikrofonin luo tuntuu aina vaan pitkältä. Dokumenttielokuva ottaa katsojan mukaan hienovaraisesti tähän tunteeseen, esiintyjän yksinäiseen ja yksityiseen hetkeen, sekunteihin ennen lavalle astumista.
Erikoinen laulaja
Pepe Willberg oli paikalla ennakkoensi-illassa elokuun viimeisenä lauantaina Sensommar Filmfestissä Meri-Porissa. Hän käveli Reposaaren täpötäydessä kirkossa yleisön eteen kitaransa kanssa, ennen kuin katsoimme elokuvan. Esiintyi muutaman biisin ja yhteislaulun verran juuri niin kuin dokumentti hetken kuluttua todisti. Biisien välissä kuvaili itseään näin:
”Olen se vähäsanainen, vähäkeikkainen mies, joka laulaa kummallisia lauluja.”
Onko Pepe kaikkien aikojen parhaita suomalaisia musiikkidokumentteja? Ainakin se kannattaa näyttää nuorisolle. Ainakin loppuunmyydyn ennakkoensi-illan yleisö istui hievahtamatta haltioissaan puolitoista tuntia kovilla kirkonpenkeillä, vaikka äänentoisto ei ollut paras mahdollinen. Esityksen kruunasi rento loppukeskustelu ohjaajan ja maestron kanssa.
Severi Koivusalo antoi elokuvasta ison kunnian kuvaajalle (Juho Länsiharju) ja leikkaajalle (Nikke Bagge). Aivan lopuksi ohjaaja esitti nöyrästi asiallisen pyynnön: ”Jos tykkäsitte, kertokaa muillekin. Dokumenttielokuvat pyörivät teattereissa aina niin tosi lyhyen ajan.”
Marita Salonen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ridley Scottin Gladiator II on kelvollinen, vaan ei yhtä mahtava spektaakkeli kuin edeltäjänsä
ELOKUVA | Vaikka Ridley Scottilla on suurten spektaakkeleiden tekemisen mittakaava hallussaan, kaikki tuntui paljon tuoreemmalta ensimmäisen Gladiator-elokuvan aikoihin.
Entisen nuorison elämä on juhlia, juopottelua ja toisen etsintää – arviossa Samppa Batalin Omenavarkaat
ELOKUVA | Samppa Batalin ohjaama elokuva on ajan todellisuuteen pyrkivä tarina yhdestä päivästä ja yöstä yli kolmekymppisten elämässä.
Belfastin rääväsuut uhoavat miehitysvallaksi kokemiaan brittejä vastaan keskisormi tanassa – arviossa Kneecap
ELOKUVA | Irlannissa puhuttavaa iiriä voimakkaasti puolustava Kneecap on asiapitoisuudestaan huolimatta häröilevän hauskaa katsottavaa.
Draama ihmisistä, jotka ymmärretään väärin – arviossa Michael Francon Memory
ELOKUVA | Meksikolaisohjaajan elokuvassa ihmisten elämään vaikuttavat asiat, joihin he itse eivät ole voineet vaikuttaa.