Kuvat: WSOY / Aviador / Siltala

1

Aki Rasilainen, Kansa- ja peruskouluissa on opetettu Suomen saaneen autonomian Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 suuriruhtinas keisari Aleksanteri I:n suopeasta tahdosta, ja että Suomesta tuli valtio. Vuosisadan keskeinen kehitysilmiö oli autonomian kehittäminen kohti täyttä itsenäisyyttä, minkä sortovuodet vuosisadan vaihteen molemmin puolin katkaisivat.

Aki Rasilaisen mittava tutkimus keskittyy autonomian ajan kehitykseen ja Venäjän tsaarien suhtautumiseen Suomen itsenäisyyttä kohti kulkevaan toimintaan. Hän tahtoo paljastaa Osmo Jussilan painopisteitä muuttavan tutkimuksen epäjohdonmukaisuudet ja tarkoitushakuiset asenteet.

Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia -teoksessa (Warelia, 2024) kritisoidaan historiantutkimuksen herkästi kasaantuvaa, jopa korruptoituvaa näkökulmakenttää. Kun Jussilan vetämä tutkijajoukko tahtoi vähätellä Porvoon valtiopäivien merkitystä itsenäsyyden suuntaan, se samalla vähätteli 1800-luvun suomalaisten suurmiesten merkitystä, eniten J. W. Snellmanin ratkaisevaa vaikutusta Venäjästä irtautumiseen.

Tutkimusvirhe tai -väärennös aloitettiin väitteellä, jonka mukaan Porvoossa ei annettu Suomelle minkäänlaista perustuslakia, vaan tehtiin pikkusopimuksia säätyjen kanssa. Tämän näkökulman Rasilainen kumoaa.

Kustaa III:n allekirjoittamat hallitusmuoto (1772) ja yhdistys- ja vakuuskirja (1789) olivat perustuslain esiaste ja koskivat koko kansaa. Myöskään ensimmäiset Venäjän keisarit eivät torjuneet suomalaisten uudistuksia, vaan päinvastoin tukivat niitä. Suomi oli käytännöllisesti katsoen itsenäinen maa vuodet 1820–1890. Ennen sortovuosia Suomi oli jo kehittynyt oikeusvaltioksi, joka tarkoittaa vallan kolmijakoa lainsäädäntö-, hallinto- ja tuomiovaltaan. Jussilan ryhmä väitti, ettei Suomessa ollut 1800-luvulla itsevaltaisen keisarin valtaa rajoittavaa perustuslakia. Tämä perusteltiin sellaisella absurdilla näkemyksellä, että Suomessa elettiin 1809 ”täysin keskiaikaista feodaaliaikaa eikä Ranskan vallankumouksen ideoilla ollut täällä mitään vaikutusta”.

Jussilan käsitykset seuraavat oudon tarkasti 1800-luvun lopulla kirjoittaneiden venäläisten sortonationalistien Orlovin ja Jelenevin kirjoituksia.

Rasilaisen laaja teos on todistusvoimainen oikaisu historian luutuneisiin tulkintoihin.

2

Joku menee aina ensin (WSOY, 2024) näyttää ihmeinä luonnon tavallisina pitämämme ilmiöt. Anja Erämaja ei petä koskaan. Hän herättää näkemään uusilla tavoilla, kieli assosioi yllättävästi, pysähtyy tutkimaan, mutta syöksyy taas muualle, kuin perhonen.

Aihepiireinä ovat äidin kuolema ja vanha talo, puutarha, sairastuminen ja sairaalassa olo, ynnä matka trooppiseen ympäristöön.

Erämajan ominaislaatu on taito nähdä kaikkialla ihmettä. Tyypillisesti hän myös miltei huutaa luettelorunoja, haukkoo sanahenkeään. Näin muun muassa puutarha näyttäytyy tuoksinnan perikuvana:

”Tähän keltaiset, punaiset, hopeiset sipulit, salotit. Salaatti, pinaatti, ärhäkkä pataljoona, tähän tillit, porkkanat, hyvällinen rivi, karoteenikätkö, ja pari kynteliä, härkäpavut, hallanharsoa päälle.”

Ja sitten rauhoittuu puhe ja supisee pienistä hetkistä hitaasti, yksi kerrallaan. Tämä on sanojen, kielen musiikkia, merkityksillä ladattua yhdistelyä ja uudelleenaistimista.

Kaikkeus on luontoa. ”Linnut ja kalat ja ihminen siinä välissä.” Toteaa Erämäja. Paikoin kieli ei riitä ja alkaa pulputa uussanoja.

”…En halua kasvualjusta/ kotipaikka kenkään osoitepaikka konkalo olla, häntylät lisääntyvät mäkytät märkäisdet/ muussa ei ovia vaikunka hämärässä varkalein limuavat ryöpäleet.”

Teksti leikkii erilaisilla tuulilla ja mielentiloilla:

”Vauva kävi. En osannut sanoa sille mitään, ei sekään osannut mitään sanoa, tuijotti vain, oli painoa ja lämpöä ja kasvua…”

Lumoava, monipuolinen runoteos!

3

Kun Anja Erämaja kirjoittaa uudessa teoksessaan paljon äidistä, tarjoilee Tuija Välipakka isästään kokonaisen runoelman.

Saari josta olen poissa (Siltala, 2024) on surukirja, jossa saari ja isä kutoutuvat yhteen monipuoliseksi tunteiden, aistien ja mielteiden ilmaisuksi.

Mennyt on tässä kirjassa läsnä nyt.

Eristäytyminen on kuitenkin keskus, joka on ollut isän eläessäkin, mutta syvennyt kuoleman kautta.

Kirja on mustien sivujen harvasanaisuudella pyhitetty eristäytymisen hiljaisuudelle.

Toisaalta se on kolminpuhelu subjektin, isän ja saaren kesken.

Paikoin teksti hajoaa kuvarunoiksi, tai jopa kirjainkuviointiteksteiksi.

Runoelma on myös pitkä itku, purkautuva ryöppy, joka voimistuu ikävän nyyhkeeksi.

Valitusvirtenä teos vastaanotetaan. koska puhuja ilmoittaa päälauseissa itsensä kokijaksi eli irrottaa runoudesta oman subjektinsa.

Tässä valinta on oikeutettu ja hyvä. Välipakka ei pelkää olla minä-subjekti. Kiintoisasti hän pelkistää:

”Ajatus on eläin
se peruuttaa vaistonvaraisesti
takaisin paikkaan jossa on ollut turva”

Tämä subjektin eli kirjoittajan eletty tunnetaso on tässä kirjassa mainio valinta, sillä tämän todellisuuden kautta lukija samaistuu koko teokseen. Siinä saari kasvaa kohtauspaikaksi ja keskukseksi, sekä isän että eristäytymisen symboliksi.

Yksi teema on liike metelistä hiljaisuuteen. Runoelma päättyy lauseista tyhjenevien mustien sivujen hiljaisuuteen, ”kaikki mitä sanon lakastuu”.

Ja teos loppuu: ”sylissäni saari ja sen jäätynyt sydän”.

4

Novelli on runon ohella toinen lukijapulasta kärsivä kirjallisuuden genre. Lajien välisessä kilpailussa Matti Pulkkisen slogan ”romaani on sika, joka syö kaiken” pitää myös paikkansa. Romaani on suosiossa, mutta voi olla melkein mitä vain.

Art House on miellyttävällä tavalla julkaissut novelleja, nyt jo trilogian verran, siis antologioina, eri kirjoittajien teksteistä koostuen. Tusina ja Likainen tusina ovat saaneet jatkokseen Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittaman Vajaan tusinan (Art House, 2024).

En muista tarpeeksi hyvin edellisiä kokoelmia, jotta kykenisin varmasti vertaamaan tätä niihin, mutta Vajaa tusina on samantapaisesti erilaisten tarinoiden kooste kuin edellisetkin.

Novellin vaatimus on mielestäni tiiviys. Juttu voi kertoa elämäntarinan tai vain yhden hetken keskittyneesti. En rajaisi novelleja ”haukkamaisiin” tai ”tsehovlaisiin”, mutta tiiviys on perushyve.

Yksitoista novellia on toimitettu hyvin. Tekstit ovat pääasiassa tiukkoja. Railakkaimmin onnistuu (ei yllätys) Johanna Sinisalon nuorisokieltä lähes parodioiva Laput. Raisa Omaheimo ja Anni Kuu Nupponen onnistuvat tiiviiden tilanteiden ja osuvasti nuorekkaan dialogin kautta. Antti Halme ja Ansu Kivekäs saavat dramatiikkaa tapahtumiin, jotka on kuin leikattu katukuvista. Marko Järvikallas tyylittelee ja parodioi haaveiden ja läheisyyden vastakkaisuudella kohtauksittain taitavasti novellissaan Sormet. Markku Karpion teksti on inhorealistinen, Tuutikki Tolosen Rajavyöhykeperhonen seksuaalisuuden estoihin paneutuva.

Aura Nurmi purkaa puolidokumentaarisesti suhdettaan Miki Liukkoseen. Hän myös rikkoo rohkeimmin novellin rakennekaavoja. Katariina Romppainen osaa herkutella sosiaalisten suhteiden neuroottisilla vivahteilla novellissaan Yhteisiä asioita.

Vaikeimman tehtävän ottaa Juha-Pekka Koskinen eläytyessään 500 vuotta sitten tapahtuneisiin tunnelmiin. Hän onnistuu luomaan uskottavan mahdollisen menneen, kuten monissa romaaneissaankin.

Olipa vaikea sorvata 11 tarinasta lyhyt kuvaus. Kiintoisa, hyvin koottu sarja, toteaa yksi lukija.

5

”Piinaavan kiihkeätempoinen dekkari etenee kuin tornado”, mainostaa kustantaja takakannessa.

Hyvin on pelkistetty. En ole juuri Dashiell Hammettin kaltaiseen konekiväärikerrontaan törmännyt tällä vuosituhannella, vaikka skandinaavinen rikoskirjallisuus on liki yhtä nopeaa paikoin ollutkin. Nyt Suomessakin on päästy vauhtiin. En vertaile enempää.

Päivi Alasalmi on kiihdyttänyt tempoaan kirja kirjalta. Hallavainen-sarjan kolmas osa  Kyy povellani (Aviador, 2024) on jännittävää, mutkattoman roisia, juonien etenemiseen keskittyvää kerrontaa. Pari kolme tapahtumaketjua on meneillään sujuvasti rinnakkain.

Sumeilematon eteneminen yksityiskohtien ruuhkassa toimii.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua