Koskettavilla ja palkituilla oman kulttuurinsa edustajista kertovilla draamoilla mainetta niittänyt saksanturkkilainen ohjaaja Fatih Akın päätti tänä vuonna repäistä. Koska ilmeisesti jopa Lars von Trierin inhoa herättänyt The House That Jack Built oli liian pliisu ja pehmeä, Akın pisti paremmaksi kääntämällä elokuvaksi Heinz Strunkin romaanin Kultainen hansikas.

Ensi-illan jälkeen Berliinin elokuvajuhlilla taiteilija saikin heti vastata misogynisellä väkivallalla mässäilevän teoksensa kohtaamaan vastareaktioon. Hämmentäväksi tilanteen teki se, kuinka anteeksipyytelevästi Akın vastasi närkästykseen. Elokuva nimittäin on silkka keskisormen näyttö, ja juuri siinä on sen ainoa eettinen oikeutus ja esteettinen kauneus.

Jonas Dasslerin näyttelemä päähahmo on tosielämän henkilöön pohjautuva sarjamurhaaja Fritz Honka. Aito Honka vietti lapsuutensa keskitysleirillä, menetti isänsä alkoholismikuolemalle, ajelehti mielenhäiriöisenä Hampurin proletariaatissa ja jämähti lopulta paikallisbaarin seinäkoristeeksi Reperbahnilla.

Akinissa on elokuvantekijänä sen verran tahdikkuutta, että hän käynnistää tarinan vasta tästä kohtaa. Itse asiassa Kultainen hansikas on teoksena niin tiivis ja ytimekäs, että sen unohtaa helposti olevan muodikkaasti ”perustuu tositapahtumiin” -elokuva.

Fritz

Kultainen hansikashan on nyt virallisesti ”ristiriitainen” elokuva, koska se estetisoi ja viihteellistää äärimmäistä väkivaltaista ja mahdollistaa luennan, jonka mukaan raakoja ja anteeksiantamattomia tekoja jollakin tavalla voisi ymmärtää tai ainakin vähintään selittää. Tässä on oikeastaan tiivistettynä se, miten Akın toivoo, että hänen elokuvansa esitellään ja käsitellään. Ja ainoa syy, miksi elokuva ei shokeeraa pätkääkään, on juuri tässä.

Elokuva kerjää katsojalta vihaista reaktiota niin ilmiselvästi, ettei sille voi olla vihainen. Se on vähän kuin lapsi, joka näyttää kikkelinsä koko koululuokan edessä ja nauraa räkäisesti. Provokaatio on niin ilmiselvä, että ihmisen pitäisi käydä todella hitaalla tarjotakseen sille sen niin kipeästi kaipaaman reaktion.

Shokkivaikutuksen puuttuminen ei silti tarkoita automaattisesti sitäkään, että elokuva olisi huono. Siitä tulee sen ilmiselvyyden kautta vain sympaattisen viaton. Kun Fritz Honka yrittää lempiä laitapuolen kulkijaa, johon ei koe minkäänlaista seksuaalista vetoa, ja ryntää viereiseen huoneeseen stimuloimaan itseään vemppauksella ja pin up -julisteilla palatakseen takaisin vain jatkamaan epäonnistumistaan aidon yhdynnän parissa, ainoa toimiva reaktio tähän dadaistiseen farssiin on lapsenomainen hihitys. Groteskius on viety niin kohti ääretöntä ja sen yli, että jossain on poksahtanut sulake ja itse asiassa lopputulos muistuttaa keveydessään Disney-piirretyn huumoria.

Tilanne on katsojan kannalta kuin käänteinen versio South Park -jaksosta, jossa Eric Cartman kohtaa jotain niin hauskaa, ettei koskaan enää naura.

”Akınin tyyli ohjaajana on kauttaaltaan puhdas. Elokuvan ilme on yhtenäinen ja juuri oikea palvelemaan käsikirjoitusta. ”

Akınin tyyli ohjaajana on kauttaaltaan puhdas. Elokuvan ilme on yhtenäinen ja juuri oikea palvelemaan käsikirjoitusta. Hampurilaisesta lähiöräkälästä on saatu aidosti luotaantyöntävä peitetyn epäonnen pyhättö.

Elokuvan lopetuksessa sen sijaan olisi toivomisen varaa. Viimeisen näytöksen löyhästi lasketteleva poljento meinaa saada haukottelemaan, eikä maaliviivallakaan oikein ole tarjolla oivalluksia.

Jos etsii elokuvankatsojana syvällistä kurkistusta sosiopaatin tajuntaan niin kuin true crime -dokumenteissa tai samanlaista teennäistä veritekoja perustelevaa yhteiskuntakritiikkiä kuin jota Todd Phillipsin Joker parhaillaan tarjoaa, ei kannata eksyä Kultaisen hansikkaan näytökseen. Järkytys voi olla peruuttamaton, kun oivaltaa, ettei Akınilla olekaan aiheeseen mitään sanottavaa. Hän tekee sen varjolla vain taidetta.

Ehkä nimenomaan tämän rehellisyytensä vuoksi elokuva ei ärsytä alkuunkaan samalla tavalla kuin true crime tai Joker.

Valtteri Mörttinen