Kuvien kauneus ja tarinan yleismaailmallisuus saavat katsomaan Yasujirō Ozun Tokyo Storyn yhä uudestaan

Setsuko Hara ja Chishū Ryū. Kuva: Shochiku / ELKE

Yhtenä maailman kauneimmista elokuvista pidetty Tokyo Story saa uusintaensi-iltansa nyt, 70 vuotta alkuperäisen ensi-iltansa jälkeen. Elokuvalla on toinenkin merkkivuosi. Ohjaajansa Yasujirō Ozun syntymän 120-vuotispäivän kunniaksi elokuva tuodaan nyt teattereihin restauroituna kopiona.

Elokuva alkaa kuin kaukaa historiasta kajastavana tuokiokuvana: Kuulemme jokilaivan puksuttavan äänen ja näemme mustavalkoisessa kuvassa kadulla kouluun tallustavia koululaisia. Talojen piipuista sauhuaa savua. Kuva kylämäisestä maalaiskaupungista on kuin pienoismalli pienestä, omaan tahtiinsa elävästä maailmasta.

* *

Tarina on mitä yksinkertaisin. Ikääntynyt aviopari Shūkichi (Chishū Ryū) ja Tomi Hirayama (Chieko Higashiyama) elää 1950-luvulla Onomichi-nimisessä kylämäisessä pikkukaupungissa. Heidän kanssaan elää kotiseudulla ala-asteen opettajana työskentelevä tytär Kyōko (Kyōko Kagawa). Pariskunnalla on viisi aikuista lasta, joista neljä on elossa.

Vanhukset lähtevät käymään Tokiossa aikuisten lastensa luona. Jälkikasvu on niin omien kiireidensä lumoissa, ettei saa huomioitua vanhempiaan lainkaan. Lapset tuuppaavat vanhempansa pois jaloista eräänlaiselle lomalle läheiseen kylpyläkaupunkiin. Vanhukset eivät viihdy kylpyläkaupungin melussa ja päätyvät lähtemään takaisin kotiseuduilleen. Paluumatkan jälkeen vanha Tomi-äiti sairastuu ja kuolee.

* *

Tavallisista tavallisimmassa tarinassa ei luulisi olevan ihmeteltävää. Tokyo Storya on katsottava elokuvana, jossa on pintaansa enemmän. Avain sen ymmärrykseen on tieto Ozun minimalismista. Tässä elokuvassa ei vaivauduta hiljaisista hetkistä. Ihmiset voivat puhua niukasti ja silti sanoa paljon.

Visuaalisen ilmaisun rauhallisuus on linjassa minimalismin kanssa. Ozun elokuvissa kameraa ei liikutella juuri koskaan. Ohjaaja suosii kuvaamista matalalta, niin kuin kamera olisi tatamilla istuvan ihmisen silmien korkeudella.

Tomi Hirayama (Chieko Higashiyama) ja miniänsä, leskirouva Noriko (Setsuko Hara) löytävät keskusteltavaa. Kuva: Shochiku / ELKE

* *

Ainoa, joka antaa vanhuksille aikaansa, on heidän miniänsä Noriko (Setsuko Hara), joka on sodassa kuolleen Shōji-pojan leski. Shūkichi-vaari toteaakin jossain vaiheessa Norikolle: ”On se outoa, et ole verisukulaisemme ja olet ollut meille ystävällisempi kuin omat lapsemme.”

Tokyo Storyssa näkyy sodanjälkeisessä Japanissa tapahtunut päätähuimaava elämäntapojen muutos, nykyaikaistuminen ja sukupolvien vieraantuminen toisistaan.

Tuntuisi röyhkeältä kutsua Ozun elokuvaa maailman parhaaksi tai muutenkaan toitottaa upeuden torvia elokuvalle, joka olennaisin osin välttelee huomion kiinnittämistä itseensä. Tokyo Storyn kauneus on hiljaisuudessa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua