Zaida Bergrothin neljäs pitkä elokuva Marian paratiisi on draama ja epookkielokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun lopulle. Aikansa tosielämän kohusaarnaajasta ja lahkolaisjohtajasta Maria Åkerblomista (1898–1981) kertova elokuva tuntuu pintaansa ajankohtaisemmalta.

Elokuva kuvaa samanmielisten uskovaisten kulttimaisesti johdettua yhteisöä, joka asuu Helsingin keskustan ulkopuolella puistomaisen tontin keskellä hiljalleen rapistuvassa kartanomaisen isossa vanhassa huvilassa.

Profeettaa pitää passata

Vaikka Åkerblom (Pihla Viitala) on elokuvan keskeinen hahmo, elokuvan varsinainen päähenkilö on Åkerblomin seuraajiin ikänsä kuulunut, orvoksi jäänyt teini-ikäinen Salome (Satu Tuuli Karhu), jonka pysyvästi suuriksi revähtäneiden silmien kautta elokuvan tapahtumat koetaan. Salomen työnä on toimia lahkon lastenhoitajana ja piikana, joka kantaa uskonnolliselle johtajalle ruokaa, kahvia ja alkoholia. Saarnaaja Åkerblom oleskelee muista erillään ilmeisen ylellisissä omissa huoneissaan.

Lahkolaisilla on tiukat säännöt: ulkopuolisten kanssa ei saa olla tekemisissä eikä lahkon johtajien valtaa saa kyseenalaistaa. Maria on noussut lahkon profeetaksi uninäyillään ja öisillä saarnoillaan. Lahkon jäsenet uskovat pelastuvansa tottelevaisuudellaan.

Villan valtiatar. Pihla Viitala esittää unissaan saarnaavaa elämän hienoihin asioihin mieltynyttä uskonjohtaja Maria Åkerblomia elokuvassa Marian paratiisi.

Marian paratiisi tulee kosketelleeksi hyvin nykyaikaista asiaa, sillä sen ytimessä on yhteisöään mielivaltaisesti johtava ehdoton valtias, mikä on liiankin tuttua nykyisessä yksinvaltiaiden johtamassa maailmassa.

Katu-uskottava nuori nainen tuo muutoksen

Muutos alkaa tulla, kun Salome tutustuu ja ystävystyy Saga Sarkolan esittämän Malinin kanssa. Malin on kaduilla elänyt nuori nainen, jolla on käytännön järkeä ja kykyä epäillä. Salome on uskovainen ja Malin epäilijä, mutta pohjimmiltaan he ovat saman persoonan kaksi eri puolta. Miehet viranomaisia lukuun ottamatta ovat elokuvassa täydellisen tahdottomia.

Lahkolla on musta salaisuus. Se on sulkenut erään jäsenensä vaimon lukittuun huoneeseen kuin tyrmään ja ruokkinut hänen jo entuudestaan horjunutta mielenterveyttään pahoinpitelyillä. Kauheudet jätetään katsojan mielikuvituksen varaan, mutta niiden merkit näkyvät vaimon kasvoilla.

Bergroth luottaa itseensä ja varmaotteisen kertojan kykyihinsä niin paljon, ettei hän alennu paapomaan katsojaa alleviivaamalla kaikkea. Bergroth uskaltaa jättää näyttämättä asioita, jotka tumpelompi ohjaaja nostaisi esiin suhteettoman suurina.

Syliä ja sysäämistä pois

Uskovaisuuden ydin lienee juuri siinä, että taivaspaikan ja ikuisen palkkion toivossa ihmiset ovat valmiita sietämään mitä vain. Ainakin Maria Åkerblom tarjoaa hyvän show’n.

Tiesikö hän olevansa huijari, joka käytti hyväkseen herkkäuskoisia ihmisiä? Oliko hän köyhä, mutta ovela maalaisnainen, joka ymmärsi paikkansa maailmassa olevan sellainen, ettei hän ikinä pääsisi elämässä helpommalla, ellei hänellä olisi jotain myytävää? Joten hän alkoi myydä ikuisen elämän lupauksia, profeetallisia näkyjä, mystiikkaa ja kulttinsa jäsenyyttä ehdottoman uskon hinnalla.

Elokuva kuvaa miten Åkerblom käyttää valuuttana myös äidillisyyttään, halailuja ja lohdutteluja, ”ettei mitään tarvitse pelätä”. Äidillisyys oli myös lahkolaisten alistamista henkisesti lapsiksi, jotka eivät tiedä omaa parastaan. Lahko harrastaa manipulointia tunteiden ja sosiaalisten suhteiden avulla läheisyyttä säätelemällä. Pihla Viitala osaa esittää tätä eristäytyvää tunteiden manipulaattoria viileyttä ja lämpöä sopivasti annostellen.

Elokuva myös näyttää miten lahko toimii melkein kuin liikeyritys. Kirjanpitoa se ainakin osasi harjoittaa.

On epookkia ja on epookkia

Kotimaisia epookkielokuvia on useimmiten leimannut pyrkimys näköisyyteen, siihen, että kaikki – talot ja tapetit, vaatteet, autot ja mööpelit – näyttäisi just jetsulleen samalta kuin silloin joskus ennen. Tyylipuhtain esimerkki epookista epookin vuoksi oli Timo Koivusalon taannoinen fantasiamusikaali Kaksipäisen kotkan varjossa (2005), jolla ei muuta funktiota ollutkaan kuin toimia ohjaaja-tuottajansa Nakkilaan rakentaman elokuvastudion mainoksena.

Ajankuvaan erinomaisen luontevasti kuuluen Marian paratiisissa on kohtaus, jossa kaksi nuorta naista maistelee kielellään kaukaisten ulkomaisten kaupunkien nimiä Roomasta Pariisiin ja Kairoon. Kaihoisasti kuiskaten lausuttujen nimien sanominen tyydyttää heidän kaukokaipuunsa hetkeksi.

Tulevaisuus on tuolla ulkona. Saga Sarkolan ja Satu Tuuli Karhun esittämät ystävykset kasvattavat omaa tahtoa irtautua saarnaaja Åkerblomin lahkosta.

Elokuvaan rakennettu epookki on uskottavampaa kuin kotimaisessa elokuvassa on totuttu näkemään. Virossa kuvattuja osuuksia on helppo uskoa 1920- ja 1930-lukujen taitteen maalaismaiseksi Helsingiksi.

Niin monen asian toteutuessa Marian paratiisi -elokuvassa mainiosti on harmillista, että päähenkilö Maria Åkerblom jää niin irralliseksi kuin hän nyt jää. Tiettävästi hän oli kotoisin musertavan köyhistä oloista. Elokuva hylkää kaikkien päähenkilöidensä historian ja esittää heidät vain yksittäisinä hahmoina toiminnassa vailla oppimaansa kulttuuria. Ohjaaja Bergroth on pohtinut lahkolaisuuteen tempautumisen voimakkuutta, sillä haastatteluissa hän on puhunut ihmisen halusta tulla hurmatuksi ja siten vapautua kaikesta vastuusta.

Antti Selkokari