Oopperaa alle yksivuotiaille ja siitä ylöspäin – Kålkkåbra-pienoisoopperafestivaali Kokkolassa

Kålkkåbran vahvat tekijät Emilia Haataja, Marita Kaakinen ja Minna-Leena Lahti. Kuva: Anne Välinoro

Toimittaja kirjoittaa sarjaa Taiteen edistämiskeskuksen (TAIKE) työskentelyapurahalla. Lue sarjan muut osat täältä.

* *

Anne Välinoro, teksti ja kuvat

Pieni on kaunista, mutta usein myös toimivampaa ja inhimillisempää kuin suuri.

Kun kykenee taiteessa rajaamaan, asian ydin on helpompi tavoittaa. Kill your darlings.

Oopperassa suuruus on ollut valttia grande operan ajoista, 1800-luvun puolivälistä lähtien. Piti olla vähintään viisi näytöstä, kestoa kolme tuntia, parisataa esiintyjää lavalla, suuret kuorot, balettiosuudet, sukuriidat, kostonkierre ja vavisuttava loppu, kuten Verdin Aidan rakastavaisten hautaholviin tukehtuminen.

Aidan lisäksi sellaiset teokset kuin Rossinin Wilhelm Tell tai Berliozin Troijalaiset hurmasivat joukot joukoilla.

Mutta jos ooppera on pieni, mikä se silloin on? Onko se ooppera ollenkaan? Ei ainakaan kokonaistaideteos, kun vajaan tunnin mittaan on hankala survoa elefantteja ja kymmentä juonenkäännettä.

Keski-Pohjanmaan kamarioopperayhdistys päätti pistää Kokkolaan ja marraskuun pimeyteen Kålkkåbra-festivaalin.

”Kålkkåbra” on Kokkolan ruotsia ja tarkoittaa todella hyvää. Lupaus oli kova.

Festivaali esitti vain pienoisoopperoita yhden viikonlopun ajan. Sellaisia paristakymmenestä minuutista vajaan tunnin mittaan mahtuvia luomuksia. Mitä siinä ajassa ehtii sanoa?

Paljonkin, kun tekee sen rennolla otteella, parilla solistilla ja muutamalla instrumentilla. Ratkaisevaa on taito, paneutuminen ja valtava into. Ne tuottavat usein sykähdyttävämpää katsottavaa kuin massiivinen koneisto ja isot rahat.

Kålkkåbra muistutti, ettei ooppera ole vakava, monen tunnin istuntoa vaativa asia, vaan pistäytymisen ja tutustumisen paikka.

Minitaikahuilusta Puhelimeen

Kokkolan oopperan toiminta lakkasi vuoden 2018 aikana. Se oli pyörittänyt Kokkolan maineikasta oopperakesää vuodesta 2006 ja tuottanut monia omaperäisiä produktioita, kuten vaikkapa teoksen Ahti Karjalaisen elämästä.

Keski-Pohjanmaan konservatorion laulavat aktiivit, opettajat ja alueelta ponnistaneet oopperalaulajat päättivät, ettei oopperan esittäminen saa jäädä tähän. Keski-Pohjanmaan kamarioopperayhdistyksen puheenjohtaja, oopperalaulaja Minna-Leena Lahti kokosi joukkonsa ja ensimmäinen Kålkkåbra kuultiin Kokkolassa 17.–19.11.2023.

Kaikenikäisille suunnattu tapahtuma toi lapsille Minitaikahuilun ja lastenkonsertin, aikuisille Pietro Mascagnin Zanetton, äänimaisematutkija Raymond Murray Schaferin La Testa d’Adrianan (Adrianan pää), otteita Olli Kortekankaan vuoden 2024 lokakuussa ensi-iltaan tulevasta uutuusoopperasta Isfåglarna, Gian Carlo Menottin The Telephonen sekä oopperan juuri tästä ajasta, Kari Pappisen Vieras lajin.

Oopperaan lajina johdattivat iltamat sopraano-fakista ja Laulukoulutuksen kolme kovaa –otsikon alle koottu Punahilkka-teemainen potpuri eri ikäisten laulajien tulkintoina.

Pienoisooppera sopii pienelle näyttämölle. Usein säestys hoituu flyygelillä herkän korrepetiittorin työnä. Laulaja on keskiössä eikä hänen tarvitse prässätä orkesterin yli.

Adrianan pää on kanadalaisen äänimaisematutkija R. Murray Schaferin pienoisooppera, jonka nimiroolissa valloitti Minna-Leena Lahti. Kuva: Anne Välinoro

Mutta entä jos säestäjänä onkin harmonikansoittaja?

Oopperalaulaja, sopraano Minna-Leena Lahti ja harmonikkataituri Sonja Vertainen iskivät Adrianan päällä suoraan palleaan. Kuvitelkaa nyt, pelkkä naisen pää pöydällä sirkuksen häthätää kasatussa samettiverhoisessa kaapissa ja tirehtööri loitsimassa kurtullaan sitä henkiin.

Herää pää!

Tämä pää, kuninkaan lumoavan kauniin tyttären pää odottaa herättäjäänsä.

Prinsessa on riistänyt henkensä onnettoman rakkauden seurauksena, mutta pää saatiin pelastettua. Se etsii sijaansa tämän ja tuonpuoleisen välissä.

Ja mikä sen herättäisi muu kuin musiikki!

Kanadalaisen äänimaisematutkija ja säveltäjä Raymond Murray Schafer (1933–2021) tunnetaan parhaiten Tuning of the World –tietoteoksestaan, jossa hän käy läpi eri aikakausien äänimaamerkkejä ja äänimaisemia.

La testa d’Adriane -pienoisooppera (Adrianan pää) on kieli poskessa tehty tutkielma sopraanon äänenavauksesta. Sonja Vertainen sirkustirehtöörinä vetelee harmonikastaan villejä skaaloja, sähäköitä rytmejä ja naputuksia sytyttääkseen elämänliekin retkottavaan päähän.

Vertainen on paitsi supermuusikko, myös huikeasti irrotteleva näyttelijä absurdissa roolissaan.

Jos musiikissa on taikaa, tässä sitä totisesti on. Harmonikasta valuva magia aukaisee Adrianan suun.

Ja mitä sieltä tuleekaan ulos? Kaikkea muuta kuin suloääniä. Minna-Leena Lahti on päättänyt antaa yleisölle äänihuulten ja –jänteiden jumpasta kirpoavan kauhun, kuumottavat puristeiset törinät, kirkumista ennakoivat kiljahdukset, puuskahduksia, helähdyksiä ja hengähdyksiä – siis kaikkea mahdollista alkuääntä.

Harmonikka saa kuin saakin naisen pään eloon ja katsojat iloon. Miten voi esitys olla yhtä aikaa hullu, taitava, ajatuksia herättävä, täydellisen omaperäinen ja tämä kaikki reilussa vartissa?

Adrianan pää (Minna-Leena Lahti) odottaa henkiinherättäjää. Tirehtööri (Sonja Vertainen) käyttää harmonikkaansa magiaan. Kuva: Anne Välinoro

Minna-Leena Lahti näyttää, mistä esiintyjä menee poikki Adrianan pää –pienoisoopperassa. Kuva: Anne Välinoro

Adrianan pää –pienoisooppera sopisi mille hyvänsä teatterifestivaalille loppukohotukseksi. Se kiteyttää pään merkityksen kaiken luovan taustalla ja musiikin voiman.

Nyt festivaalituottajat tämä kaksikko korvan taakse. Minna-Leena Lahti on oopperalaulaja ja Lohtajan kirkon osa-aikainen kanttori, joka debytoi vastikään Suomen Kansallisoopperan suurella näyttämöllä Don Giovannin Donna Elviran roolissa.

Hänestä laulaminen on ennen kaikkea kivaa ja siksi hän haluaa laulattaa myös muita, kuten ketä hyvänsä Kålkkåbran katsomossa istuneita esitellessään lokakuussa ensi-iltaan tulevaa Olli Kortekankaan uutuusoopperaa Isfåglarna.

Siinä me hoilasimme ennestään tuntematonta oopperabiisiä innostavassa ohjauksessa.

Sonja Vertainen on puolestaan musiikin äidinmaidossa imenyt harmonikkataiteilija, jonka molemmat vanhemmat ovat harmonikansoittajia ja instrumentin opettajia. Vertaiselle musiikki on sananmukaisesti koti ja nykymusiikki kiinnostavinta musiikkia.

Eli kaksi naista, joiden päätä ei tunnu palelevan Pohjanmaan tuulissa, päräytti kasaan Adrianan pään. Hyvä että päräytti. Ilman tällaisia yhdistelmiä ooppera lajina näivettyisi.

Ja jos heiltä kysyy, miltä suomalaisen oopperan tulevaisuus näyttää, vastaus on: loistavalta. Missään muualla ei tehdä niin paljon kotimaisia oopperakantaesityksiä kuin Suomessa.

Mutta se edellyttää myös valtion vahvempaa tukea kaikelle sille, mitä tehdään Kansallisoopperan ulkopuolella.

Rakkautta pitkitettynä kohtauksena

Entä sitten perinteisempi pienoisooppera, mitä se on?

Tyypillisimmillään se on rakkaustarina, kahden hengen dialogiin perustuva pitkitetty kohtaus, jota sitoo yksi vahva musiikillinen teema. Se sopii pieniin saleihin ja kotinäyttämölle. Jos orkesteria tai yhtyettä ei ole saatavilla, säestysinstrumentiksi riittää hyvin flyygeli.

Kun Pietro Mascagnin (1863–1945) Zanetto-pienoisooppera (1896) nähtiin La Scalassa vähän kantaesityksensä jälkeen, aikansa tarkkakorva, musiikkikriitikko Edoardo Pompei piti kokemusta samankaltaisena kuin katsoisi kadulta neljännen kerroksen ikkunalaudalla olevia miniatyyrejä.

Vierailuesityksenä Keski-Pohjanmaan konservatorion saliin tuotu Zanetto on norjalaisen sopraano Synne Vinjen ja Alahärmästä lähteneen altto Katariina Holman yhteinen ponnistus. Heidän tiensä ovat yhtyneet Tukholman musiikkikorkeakoulussa. Säestäjänä toimi Sasja Jantunen.

Synne Vinje ja Katariina Holma ottivat katsojat mukaansa kiertävien trubaduurien Firenzeen Zanetto-pienoisoopperalla. Kuva: Anne Välinoro

Kiertävän trubaduurin Zanetton ja kypsän varakkaan kurtisaanin Silvian rakkaustarina sijoittuu Firenzeen ja renessanssiaikaan.

Leskeksi jäänyt majatalonpitäjä Silvia odottaa aina vain suurta rakkautta. Hänen elämäänsä sulostuttavat monet varakkaat ihailijat, mutta yhä hän muistelee kerran kohtaamaansa nuorukaista.

Kun kiertävä runoilija ja luutunsoittaja Zanetto saapuu maisemiin pitkän tauon jälkeen, Silvian rinnassa läikähtää.

Alkaa kissa-hiiri-leikki, jonka aikana Zanetto pohtii jäädäkö vai lähteä – hän tarvitsisi aina välillä katon päänsä päälle ja ylläpitäjän, mutta olisiko hän silti vielä valmis luopumaan vapaudestaan? Ja kuka on lopulta tuo nainen, joka väittää olevansa köyhä?

Silvia ei halua tunnustaa olevansa Silvia, vaan testaa vetovoimaansa varattomaksi tekeytyen.

Ikuisen rakkauden ihanteella ja sen oikean löytämisellä pujotteleva tarina herättää monenlaisia ajatuksia. Onko ikääntyvällä naisella aihetta elätellä haavetta nuoresta kumppanista? Ottaako hän aina suojatin, eikä suhde ole tasavertainen?

Ja mikä oikeastaan on tämä kiertelevä trubaduuri? Zanetto on määritelty kontra-altoksi ja siten naisoletetun esitettäväksi ”housurooliksi”. Zanetto on elohopeamainen hahmo, joka ei avaudu kenellekään. Omalla tavallaan hän on myös sukupuoli-identiteettinsä kanssa leikittelevä ihminen.

Katariina Holma sai Zanetton arvoituksellisuuden hyvin esiin. Trubaduuri lähenee ja etääntyy Silviaa, laskee liekaa ja kiristää taas. Hän tietää loppuun saakka olevansa valitsija.

Silvian rooli on se hankalampi. Synne Vinje teki Suomen-debyyttinsä Silviana. Silvia on yleensä huomattavasti Zanettoa vanhempi. Tässä toteutuksessa molemmat olivat suunnilleen samanikäisiä.

Vinjen Silviasta tavallaan puuttui se epätoivo, millä tämä nuorta rakkauttaan kaipasi. Zanetton olisi voinut myös sovittaa uudestaan nykyaikaan. Nythän julkkisparien suhteiden ikäeroja retostellaan paljonkin.

Toteutus alkaa vanhan filmin tapaan tehdyllä videoprojisoinnilla, jossa Silvia muistelee metsikössä kohtaamaansa nuorta soittajaa. Se saa odottamaan ehkä muuta kuin klassisia ratkaisuja näyttämöllä oloon. Niitä ei kuitenkaan nähdä.

Laulajat panostavat laulamiseen ja yleisö saa vahvan äänellisen kattauksen Mascagnia.

Puhelin kietoo lankoihinsa

Olen oopperakokemuksissani jäänyt paitsi Gian Carlo Menottin The Telephonesta. Aikamme ajan ja tilan valtaaja nyt varsinkin ansaitsee oopperan.

Italiasta Yhdysvaltoihin asettunut Menotti (1911–2007) teki uransa nimenomaan oopperasäveltäjänä ja libretistinä. Hän kirjoitti libretot englanniksi, ja niitä hän teki myös elämänkumppanilleen Samuel Barberille.

Menottin täysimittaista Consul-oopperaa (Konsuli) esitetään paljonkin, mutta parhaiten hänet Suomessa tunnetaan pienoisoopperoistaan Meedio (1946) ja Puhelin (1947).

Vaikka Puhelin sijoittuu lankapuhelinten aikaan, se kuvaa erinomaisesti sitä tämän ajan riippuvuutta, jossa pitää olla kaikkialla läsnä kaiken aikaa.

Puhelin-oopperan rakastavaiset (Johanna Takalo ja Olli Tikkanen) saavat vihdoin kuulla toisiaan, luurin kautta tietenkin. Kuva: Anne Välinoro

Puhelimen nuorukainen haluaisi kosia rakastamaansa naista, mutta tämän käsi tapailee mieluummin luuria. Aina on enemmän asiaa lähisuvulle ja ystäville kuin korvaa sille tärkeimmälle.

Sopraano Johanna Takalo ja baritoni Olli Tikkanen, Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksesta valmistuneet laulajat, ottivat kaiken irti puolen tunnin pyörteestä, joka tarvitsee onnistuakseen kielellä ilakoivat laulajat.

Takalon koloratuuriominaisuudet pääsivät nautittavasti esiin puhelinkeskustelujen vakiouteluissa, joissa kysellään kaikkien perheenjäsenten vointia koiraa myöten. Nuorukainen on altavastaajana ja jää enimmäkseen pulinakosken pyörteisiin odottamaan suvantoa.

Hän voi korkeintaan oikoa puhelinlankoja ja yrittää olla kiertymättä niihin, kun innokas sanailija sinkoilee luurilta toiselle.

Hauska yksityiskohta on sekin, miten neito alkaa puhua kännykkää ennakoiden myös pehmoleluilleen, joita asunnossa on runsaasti.

Puhelin-ooppera on musiikillisesti linjakas, myöhäisromanttisesti virittynyt ja pienoismusikaalia liippaava tuote, jonka seurassa ei taatusti pitkästy. Oli ilo kuulla Takaloa, Tikkasta ja ärhäkkäästi kuviota kasassa pitänyttä pianisti Elias Miettistä.

Ja ne rakastavaiset. Kyllä se kolmas pyörä, tietoliikenne, nyt ainakin hetkeksi pelin häviää. Niin, kunnes ollaan tässä ajassa ja älypuhelin on liki jokaisen suurin rakkaus.

Lohikäärmeestä dinosaurus

Entä mikä olisi lapsen ensimmäinen ooppera?

Siihenkin Kålkkåbra ehti antaa vastauksen.

Mitä jos se on täysimittainen ooppera lyhennettynä, lasten maailmaan sovitettuna ja nukeilla esitettynä?

Ei muuta kuin Taikahuilun kimppuun sitten, ajattelivat Malviina Haukkala ja Sampo-Elias Asikainen. Mukaan lähtivät huilisti Tiina Pietilä ja kitaristi Teuvo Taimioja. Annu-Elina Erkkilä teki nuket ja Juhani Koivisto sovitti kolmetuntisen Taikahuilun puoleen tuntiin.

Tämähän onkin hauskaa. Kun alkusoitto on käyty läpi minuutissa ja tunnistettu, alkaa Dinosaurukseksi muuttunut lohikäärme jahdata Tamino-prinssiä.

Ihmishahmoisina kokonaisuutta vievät eteenpäin Papageno-linnunrengastajana kiikaroiva baritoni Sampo-Elias Asikainen ja Yön kuningattarena iltapäiväkerhoa Sarastron kanssa vetävä mezzosopraano Malviina Haukkala.

Tosiaan, iltapäiväkerhojen suosiosta on nyt kyse synkkien valtakuntien sijaan. Minkä Pamina valitsee?

Baritoni Sampo-Elias Asikaisella oli haastetta monissa vaihdoissa, mutta aina löytyi oikea nukke. Kuva: Anne Välinoro

Vähän tulee mieleen Savonlinnan oopperajuhlien viime kesän Taikahuilu, jonka Eric Söderblom muokkasi tämän ajan itsevaltiaiden taisteluksi.

Mozartin ja Schikanederin Taikahuilu on niin puhki soitettu ja jo itsessään tuhattulkintainen satu, että se kyllä kestää muutokset ja mutkien suoristamisen. Kunhan ette vie siltä lintumies Papagenon inhimillisyyttä.

Ei viedä. Papageno haaveilee tässä tulkinnassa hampurilaisista ja pizzoista, ei millään malta olla hiljaa ja etsii unelmiensa tyttöystävää. Asikainen on sympaattinen esiintyjä ja tekee sujuvat hahmovaihdokset.

Ja kyllä, Yön kuningatar esittää aariansa. Malviina Haukkala vetää mezzosopraanona aariat tietenkin enemmän teatterinomaisesti ja omalla tyylillään, mutta niin pitääkin.

Temperamentti ja ilmaisuvoima ratkaisevat, onhan kyseessä iltapäiväkerhon täti.

Pidän tämän lajin hulluttelusta. Anna-Elina Erkkilä nuketti rakentamiaan pelkistettyjä nukkehahmoja perussermin takaa, jollei Papageno napannut sieltä vastanäyttelijää itselleen.

Lapset katsomossa katsoa napittivat esitystä tarkkaan. Heille tämä oli ehkä ensimmäinen oopperakokemus.

Kahdeksan kuukauden ikäinen Matéo oli tullut äitinsä Leanna Talvenvalon kanssa seuraamaan Mini-Taikahuilua Kokkolan kirjastoon. Matéo seurasi esitystä pitkästymättä. Pikkumies on kuunnellut aiemmin Pähkinänsärkijää ja kokeillut instrumentteja kellopelistä pianoon ja rumpuun – ja nyt on siis kyse alle vuoden ikäisestä musiikinkuluttajasta.

Talvenvalon mielestä muistakin suurista oopperoista voisi tehdä lyhennelmiä. Alku oli pieni tyrmistys, kun ei tiennyt mitä odotti. Hän piti tarinan sovittamisesta osittain nukketeatteriksi. Mutta soittajia, heitä hän kaipasi lisää.

Minitaikahuilu oli kaikenikäisten mieleen. Sampo-Elias Asikaisen tulkitsema Papageno on saanut Papagenan syliinsä ja Malviina Haukkalan Yön kuningatar pitää huolta prinssi Taminosta. Puolen tunnin Taikahuilun nuket ovat Annu-Elina Erkkilän valmistamia. Kuva: Anne Välinoro

Mistä niitä laulajia tulee?

Tapa, jolla lapsi astuu klassisen laulun maailmaan, on musiikkikoulutuksen koetinkivi. Keski-Pohjanmaan konservatoriossa on taidettu tässä lajissa onnistua.

Jo kahdeksan–yhdeksänvuotiaat voivat aloittaa solistisen laulun opinnot. Aluksi tutustutaan tyyliin ja mennään klassisen musiikin maailmaan eri kielten kautta, kertoo laulua opettava Marita Kaakinen, toinen Kålkkåbran vahvoista taustavoimista.

Lapset alkavat kääntää laulutekstejä, tutustuvat fonetiikkaan ja miettivät kielten samankaltaisuuksia. Välillä improvisoidaan ja sävelletään lauluja lahjaksi kavereille, leikitään äänellä ja etsitään omaa ääntä.

Seitsemäntoistavuotiaana, siinä vaiheessa kun Kaakinen itse aloitti aikoinaan lauluopinnot, nykyiset opiskelijat jo lukevat sujuvasti nuotteja, pystyvät säestämään itseään ja sanoittavat tuttuja melodioita. Siinä ollaan jo pitkällä muusikkouden tiellä.

Laulukoulutuksen kolme kovaa –iltamissa eri ikäiset lauluopiskelijat todistivat laajalla skaalalla, miten ääni kehittyy. Punahilkka-teemaan löyhästi sidottu kooste antoi jokaisen loistaa oman yksinlaulun, dueton tai aarian tulkitsijana.

Aino Syri, Heidi Aho, Johanna Pannula, Elina Kamppila, Mikko Kemppainen, Jasmine Broman, Minttu Hylkilä, Siiri Karjalainen ja Annika Saraste joutuvat vielä hetken keskittymään ennen astumistaan lavalle Punahilkka-teemaiseen esitykseen. Kuva: Anne Välinoro

Kun tekniikka alkaa kantaa omaa laulamista, ilmaisu hiipii pikkuhiljaa mukaan ja persoonallisuus synnyttää ikioman äänen.

Sitten kun koulut ja koelaulut on käyty, kullekin äänifakille vasta paljastuu, miten paljon heitä tarvitaan. Se voi olla kovaa kuultavaa.

Yhtä solistitehtävää tai paikkaa oopperainstituutiossa saattaa hakea toistasataa laulajaa. Suomessa on tunnetusti yksi oopperatalo, Kansallisooppera. Sopraanot käyvät kovinta kisaa keskenään.

Minna-Leena Lahti oli kutsunut Kålkkåbran Suureen fakki-iltaan Johanna Lehesvuoren ja Johanna Takalon. He avasivat sopraanon ja koloratuurisopraanon maailmaa pianisti Markus Vaaran säestyksellä ja kommentein.

Korre takaa oikean sisääntulon

Markus Vaara on korrepetiittorin ominaisuudessa laulajan paras ystävä ja asiantuntija laulujen harjoittamisessa. Toistaen kertaava, ”con repetiteur”, musiikillinen stemmanvartija korrepetiittori, laulajien slangilla ”korre”, on paljon vartija. Korrepetiittori on se, joka osoittaa oikean sisääntulon laulajalle ja harjoittaa laulajan stemman varsinaiseen esitykseen ja tulkintaan.

Orkesteri on siihen liian kallis. Siksi taitava korre on arvokas kumppani.

Oopperakorrepetiittori on laulaja, jonka instrumentti on piano, lohkaisi Minna-Leena Lahti korrepetiittorin persoonasta.

Korrepetiittori Vaara tunnistaa itsessään tenorin sielun.

Mutta sopraanoihin. Suomi on täynnä älykkäitä huippukoulutettuja sopraanoja, Vaara sanoo.

Yleensä he laulavat siksi, että laulaminen on heille ominta työtä. He kokevat tulleensa luoduiksi laulamaan. Varsinainen leipä tulee ehkä opettamisesta tai kuoronjohtamisesta, kanttorin tehtävistä ja silpputyöstä monen alan parissa. Omalle uralle on päädytty usein myös muiden ammattialojen kautta.

Kolme erilaista sopraanoa Minna-Leena Lahti, Johanna Takalo ja Johanna Lehesvuori lämmittivät Kålkkåbran yleisön taidoillaan. Kuva: Anne Välinoro

Pianisti Markus Vaara avasi korrepetiittorin tehtäviä suuressa fakki-illassa Keski-Pohjanmaan konservatoriolla. Sopraano Johanna Lehesvuori taituroi Manonin aariassa Giacomo Puccinin oopperassa Manon Lescaut. Kuva: Anne Välinoro

Sopraano Johanna Lehesvuoren opintojen ja kouluttautumisen määrä on hengästyttävä. Alun perin hän opiskeli sosionomiksi ja lastentarhanopettajaksi.

Laulajana takana on 25 vuotta lauluopintoja Suomessa ja maailmalla, joista Tukholman musiikkikorkeakoulussa suoritetut musiikin maisterin opinnot ja Italiassa suoritetut jatko-opinnot viimeisimpinä. Laulukilpailuihin osallistuminen, vierailut solistitehtävissä kotimaassa ja ulkomailla, levytykset ja konsertit kuuluvat tietenkin uralle.

Suomen Kansallisoopperan laulaja hän ollut vuodesta 2019.

Ja miten tyynenä hän tuossa edessämme istuukaan? Juurihan hän eläytyi joka solullaan Puccinin Manon Lescaut’n Manonin rankkaan, suorastaan hikiseen aariaan hiekka-aavikolla.

Oopperalaulajalla on ammatti, jossa pitää aina onnistua. Ammatti on äänessä. Siksi oopperalaulajan pitää elää oopperalaulajan elämää. Sillä ei ole paljoakaan tekemistä kuohuviinien kanssa. Ensisijaisesti pitää pystyä suojaamaan itseään ja ääntään.

Lehesvuorenkin pitää erikseen miettiä mitä syö, mitä juo ja miten nukkuu. Ei siis rilluttelua ja myöhään valvomisia, ei lapsisynttäreitä, joista voisi saada taudin.

Pitää kestää myös yksinäisyyttä ja viikkokausien harjoittelua ainoana seurana nuotit. Törppöjä kommenttejakin pitää sietää, kollegiaalista kateutta ja aliarviointia. Ja pitää uskoa, että pystyy tähän kaikkeen.

Kun Lehesvuori sai Suor Angelican nimiroolin koelaulun perusteella Italiassa opiskellessaan, häntä kuunnellut kollega ehätti sanomaan, ettei Lehesvuori sitä ansainnut. Kun Italian-debyytti oli tehty, arvostelija pyörsi sanansa.

Lehesvuori päätti hyödyntää kokemustaan gradussaan, jonka aiheeksi tuli taiteellinen itsetunto.

Ääni on koko persoona

Kyllä sulla on pieni ääni!

Ei, älä koskaan sano noin laulajalle. Pitää muistaa, ettei ääni ole vain ääni. Oopperalaulajan tapauksessa se on koko persoona.

Johanna Takaloa huvittaa, minkälaisiin tehtäviin tietty fakki johtaa. Koloratuurisopraanot esittävät riutuvia keuhkotautisia, mekaanisia nukkeja, lintuja ja hulluuskohtauksia, jotakin yhteiskunnan ja inhimillisen elämän laidoilla liikkuvaa.

Niin kuin Bernsteinin Candiden aariassa Glitter and Be Gay monet myrskyt kokenut Cunegonde miettii hurmioituneena, saako hän nautiskella rikkauksista.

Kun Takalo asettuu Minna-Leena Lahden tentattavaksi aariaan kaikkensa antaneena, pallea pamppaillen ja hiessä, tajuan, että tässä on kyse huippu-urheiluun verrattavasta toiminnasta ja siinä vielä kaikkien yleisurheilulajien yhtäaikaisesta hallinnasta. Takalokin on suuntautunut esiintyväksi taiteilijaksi kaksitoistavuotiaasta lähtien ja tanssinut klassista balettia koko varhaisnuoruutensa.

Nämä ihmiset eivät voi pysyä poissa kansanjoukkojen ympäröimiltä kentiltä. He altistavat itsensä kerta toisensa jälkeen epäonnistumisen kauhealle mahdollisuudelle, mutta yleisölle he esittävät aina voittamatonta.

Laulaja taistelee paikastaan sielullaan, joka on hyvin toimiva oma ääni. Ääni kumpuaa syvemmältä kuin mikään vakuuttelu.

Kuuntele Johanna Takaloa hänen sivuiltaan johannatakalo.com. Kuuntele Johanna Lehesvuorta hänen sivuiltaan johannalehesvuori.com.

* *

Kulttuurigaala lähestyy!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit kannustaa meitä kotisohvalta käsin Ylen suorassa lähetyksessä perjantaina 24.11.2023!

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua