Kuvat: Mark Seliger / Universal

”Hei, älä suutu, vaikkei uusi Rollari-levy ehkä olekaan ihan yhtä timanttia kuin muinaiset uroteot. Me ollaan kuiteskin jo aika vanhoja, ja jollain piti paikata Charlie ja nykytekniikkaakin pitää koittaa hyödyntää, olla ajan hermolla, eiks je?”

Toisaalta taas, jos yksi maailman legendaarisimmista rockyhtyeistä kokee, että vielä on biisejä, joita on tarve kirjoittaa ja soittaa kaikelle kansalle, niin antaa mennä vaan. Turha niitä on edes verrata ikuiselta tuntuvan uran tähtihetkiin.

Mick Jaggerin tuttu honotus ja Stonesin bluesrullaava soitto ovat Hackney Diamondsilla (Geffen/Universal, 2023) edelleen tallella, vaikka Andrew Wattin tuotanto onkin turhan kliinistä peruspullaa. Lanteet eivät odotetusti ole yhtä letkeät kuin kiimaisilla parikymppisillä kolleilla, mutta kyllä Hackney Diamondsin voi ihan rocklevyksikin laskea. Ainakin tietyissä kohdin.

* *

Levyä sisään ajavana ja singlenä kuultu Angry on tarttuu mukavan ärhäkästi ja tarjoaa sellaista tekemisen iloa, jolla koko 18 vuoden odotuksen jälkeinen uuden julkaisun voi perustella. Samaan aikaan se on hämmentävän nuhjuinen ja väärällä tavalla jykevä. Siinä missä kuuluisat kiimalanteet voisivat edelleen viekoitellen keinutella, on niiden tilalla titaanista rakennettuja tekoniveliä ja panssaroidun katumaasturin kokoisia Rollaattori-Stoneseja.

Oliko Charlie Wattsin pehmeän jatsahtava soitto oikeasti näin iso tekijä Steve Jordanin rumpukonkkaamiseen verrattuna? Ja miksei Watt anna Stonesin soiton hengittää ja keinua ihan omilla vahvuuksillaan?

Get Close hengittää hiukan paremmin, mutta jää leppoisasta rullauksestaan ja yksinkertaisesta kertosäekoukustaan huolimatta muutaman askeleen Angryn potentiaalista. Saksofoni sopii menevään napsutteluun hyvin. Depending On You luottaa akustisempaan heleilyyn perustellusti, mutta on hiukan liiankin avaraa kantria ilman sen kummempaa tunnelatausta. Lopun isosti kimaltelevat kasvatukset eivät pohjan perusrallin luonnetta pelasta. Muutenkin isoksi kasvatetut sovitukset tuntuvat monessa kohtaa liialliselta kromilta ilman, että koneessa olisi oikeasti kunnolla vääntöä.

Bite My Head Offin aloittavat kapulalaskut ja yleisesti kipakka säröily nostaa peukut. Ikämiehiltä irtoaa myös kunnon haaraa ja ärhäkkyyttä. Vielä kun löytyisi samaan yhteyteen oikeasti koukukas kertsi tai timanttinen riffi. Umpeen asti turisevat soundivalinnat eivät nekään vie onnelaan vaan meinaavat tukahduttaa kappaleen hyvän energian.

Whole Wide Worldin kepeästi keinuttava koukku on sinänsä ihan ok, mutta millä helvetin järjellä Stonesin kaltaista bändiä kannattaa edes koittaa upottaa näin kliinisiin soundeihin? Eikö kunnon rosoinen bluespöhinä olisi ollut näihinkin kappaleisiin enemmän kuin kohdillaan? Pieni kasarikimalteleva pyörre ei tässä yhteydessä innosta yhtään. Sinänsä nostan hattua yhtyeen ja tuottajan kunnianhimolle lähteä vielä vanhoilla päivillä tavoittelemaan niin sanotusti muodikkaita sävyjä, mutta olisiko tämän yhtälön voinut toteuttaa hiukan enemmän yhtyeen vahvuuksiin tukeutuen?

Dreamy Skiesin unelias kantri haukotuttaa. ”Gotta take a break for a while”, laulaa Jagger loikoillessaan verannallaan. Kantriloikoiluna sinänsä ihan hyvä, lähinnä pistää kysymään mikä sen merkitys on rockyhtyeen muutenkin pappautuvalla lautasella. Ottaisin väliin milloin tahansa tunteella vedetyn riisutun slovarin, jos kerran välillä pitää hengähtää.

Huomattavasti muikeammalla ilmeellä mutruilee Mess It Upin säe, mutta siinä taas kertosäe on melko mitäänsanomaton muhju. Alun kelpo virnuilu katoaa jonnekin ja tilalle saadaan kasaristi ilmavaa puolikiivasta napsuttelua.

Live By The Sword kapakkapianoilee ja tiluttelee sinänsä kivasti, muttei biisinä nouse lentoon. Kelpo jammailu toki. Driving Me Too Hard on teemaansa nähden hämmentävän leppoisa. Luulisi, että voisi olla tiukkaa ”ei kiitos enää” -jämäkkyyttä, kertynyttä katkeruutta tai vastaavaa, mutta että pelkkää hattaraa? Vai onko jo ylitetty se viimeinen raja, jonka jälkeen millään ei ole enää mitään väliä?  Tällaisten raitojen kohdalla alkaa tuntua, että yhtye on jo saanut ihan tarpeeksi satisfactionia – enää ei oikein nouse. Mutta siinä ei onneksi ole koko totuus.

Keith Richardsin laulama Tell Me Straight näppäilee kuulaasti pohdiskelevaa perusrallia. Mutta sitten: Motownia syleilevä ja paholaisen huomaan huomattavasti uskottavammin hamuava Sweet Sound of Heaven vahvistuu vaatimattomasti Stevie Wonderilla sekä Lady Gagan ja Jaggerin lauluduetolla. Kovemmankin huutajan olisi toki voinut mukaan rekrytä, mutta onhan tämä ”Jaggagger” toki kiinnostava yhtälö ja varmasti nostaa ennestään levyn kiinnostavuutta. En olisi pannut tässäkään pahakseni rupisempaa sovitusta, mutta nyt ylletään jo johonkin.

Rolling Stonen huuliharppuvetoinen deltablues vie soundia vielä askelen tai pari oikeaan suuntaan, vaikkei sinänsä tallaakaan sitä ominta Stones-polkua. Toki jos koko albumi olisi kulkenut vastaavaa mutaista polkua, ei sillä pidettäisi yllä myöskään sitä ominta Stones-osaamista ja ydintä. Joka tapauksessa mielenkiintoinen rupisen riisuttu viimeinen askel albumille.

On ilo, että konkarit jaksavat vielä heilua ja saavat hetkittäin tekemisen ilon soimaan kuulijalle asti. Mitään superhittejä ei paketissa kuitenkaan ole, eikä toki tarvitsekaan olla. Soundipolitiikka on silti monessa kohtaa aika karmea ja jotain on sen myötä The Rolling Stonesin magiasta kateissa.

Ilkka Valpasvuo

* *

Äänestä meitä!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit äänestää meitä 2.11.2023 asti osoitteessa www.kulttuurigaala.fi/yleisoaanestys. 

Suomi juhlii kulttuurin tekijöitä ja -tekoja Kulttuurigaalassa, jonka Yle TV1 lähettää suorana lähetyksenä 24.11.2023.

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua