Elokuva-arvostelu: Claire Denis’n kohuttu uutuus High Life nähtiin Helsingissä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Valtakunnallista levitystä ei elokuvalle ole Suomessa luvassa. Kriitikko Valtteri Mörttinen ei ole ratkaisusta innoissaan, sillä teos on erinomainen.
Claire Denis: High Life (2019).
Eurooppalaiseksi auteur-kuningattareksi nimetty Claire Denis retuuttaa genre-elokuvan raja-aitoja parhaansa mukaan. Science fiction on kertovan taiteen lajityyppi, jota voi parhaimmillaan käyttää tajuntaa laajentavan filosofian tai metaforien ja satiirin välineenä. Hollywoodissa se kuitenkin tarkoittaa yhä useammin vain Universalin huvipuistolaitteiden ennakkomarkkinointiin tarkoitettua onttoa CGI-sirkusta.
Denis’n kiistelty uutuus High Life on tekijänsä ensimmäinen englanninkielinen elokuva mutta tekee näkyvän eron amerikkalaiseen kilpailijakuntaansa jo pelkällä ulkoasullaan. Lähinnä orgaanisiin tehosteisiin luottava yllättäjä muistuttaa uuden lännen teoksista pikemmin Douglas Trumbullin Silent Runningia (1972) tai John Carpenterin Dark Staria (1974) kuin yhtäkään aikalaisteosta. Sen 16-millimetristä filmiä ja digitaalista formaattia yhteen sekoittava kuvakieli on yhtä aikaa sekä kauniin pehmeä että kylmä ja etäännyttävä.
* *
Mia Goth elokuvassa High Life.
Ajan hengen mukaisesti High Lifen näkyvin teema on tietysti valta. Kuolemaantuomittuja vankeja on lähetetty avaruuteen lääketieteen koekaniineiksi. Heidän ainoana auktoriteettinaan aluksella toimii Juliette Binochen näyttelemä tohtori Dibs. Elokuvan tapahtumat esitetään aluksen viimeisenä eloonjääneenä menneitä muistelevan Monten näkökulmasta. Roolin esittää Robert Pattinson.
Aina, kun näkyvillä on valtaa, läsnä on myös seksuaalisuus. High Life kuitenkin kääntää totuttua sosiaalista järjestystä sen verran, että tekee naispuolisesta Dibsistä elokuvan hallitsevimman seksuaalisen vallan käyttäjän.
High Lifea ei silti parane erehtyä luulemaan minkäänlaiseksi eroottiseksi elokuvaksi. Yhdyntää enteilevissä tai edes sitä muistuttavissa kohtauksissa on kaikkein eniten kauhuelokuvan elementtejä. Draaman rauhallisen poljennon ja tyynen ilmaisun rikkovat ahdistavat kuva- ja äänitehosteet aina, kun penetraation ajatus on läsnä – täysin riippumatta siitä, onko kyseessä väkivaltainen raiskaus vai hekumallinen itsetyydytys. Denis itse asiassa käyttää tätä freudilaista kauhukuvastoa niin tehokkaasti, että High Lifen voisi seuraavilla elokuvafestivaaleilla esittää psykoanalyytikko Mary Wildin kommenttiraidalla varustettuna.
Vastapainona kyberpunkmaiselle suureleiselle angstille kehykset sen ympärillä ovat kuin kuolema itse. Lavastettu avaruus on ensimmäistä kertaa elokuvataiteessa lähellä aitoa tyhjyyttä. Se on äänetön, säkkipimeä ja loputon – ei räiskyvä disneymäinen vuoristorata.
* *
André Benjamin.
Näkyvistä vahvuuksistaan huolimatta elokuva on katsomiskokemuksena ehdottomasti haastava. Sen puuhakirjamainen kronologia muistuttaa ajatusten syvällisyydestä huolimatta enemmän David Lynchiä kuin Andrei Tarkovskia. Tapahtumien etenemisjärjestys ja tekstin sisäiset viittaussuhteet on pilkottu ja sekoitettu. Kokonaisuutta hallitsee murheellinen ilmapiiri.
Valtavirtaelokuvakulttuurissa luonnolliseksi tehdyn kultaista leikkausta matkivan draamankaaren puuttuminen on ajoin häirinnyt niin kriitikoita kuin muitakin katsojia. Ohjaajalta viesti on ilmiselvä, sillä kohtausrakennetta on tarkoitushakuisesti sekoitettu niin, että tuon kaaren puuttuminen tulisi mahdollisimman räikeästi esille. Alkupuolen nouseva ja laskeva rytmi tasaantuu lopulta viivasuoraksi kuoleman läsnäolosta muistuttavaksi ahdistavaksi etenemiseksi kohti viimeistä maalia. Elämä päättyy, eikä siinä ole mitään mieltä kiihdyttävää.
Valtteri Mörttinen
