Risto Korhosen asiantunteva kuvaus työmarkkinapolitiikan käänteistä – arviossa Akava Sturen aikaan

Kuvat: Into Kustannus

Sture Fjäder (s. 1958) toimi Akava ry:n puheenjohtajana 2011–2022. Työmarkkinajohtajana hän oli persoona, joka jakoi mielipiteitä. Yhtäältä Fjäderiä pidettiin dynaamisena, tehokkaana ja ennakkoluulottomana uudistajana, joka nosti Akavan uuteen kukoistukseen. Toisaalta häntä kritisoitiin yhteistyökyvyttömyydestä, tempoilevista toimintatavoista ja puoluepolitiikan sotkemisesta työmarkkinapolitiikkaan. Yhtä mieltä oltiin siitä, että puheenjohtaja Sture ”Större” Fjäder on värikäs ja nopealiikkeinen persoona.

Risto Korhonen (s. 1950) on pitkän linjan arvostettu työmarkkinatoimittaja ja tietokirjailija, joka toimi Kansan Uutisten työmarkkinatoimittajana 1994–2014. Tietokirjailijana hän on kirjoittanut asiantuntevia työmarkkinahistoriaa käsitteleviä teoksia (Hakaniemen voimavuodet, Otava 2012, ja Etelärannan mahtivuodet, Into 2018).

Kirjan esipuheessa Korhonen korostaa, että kyseessä ei ole Akavan historia eikä Sture Fjäderin elämäkerta. Tämä pitääkin paikkansa; Akavan historiaa käsitellään vain siinä määrin, että lukijalle selviää Akavan syntyhistoria ja järjestön rooli suomalaisen työmarkkinahistorian eri vaiheissa. Fjäderin henkilöhistoriaa Korhonen avaa vain työhistorian ja eräiden lapsuus- ja nuoruusmuistojen kautta.

Korhonen on kattavien arkistolähteidensä lisäksi pohjustanut teoksen laatimista aikalaishaastatteluilla. Työmarkkinajohtajien (Jarkko Eloranta, Antti Palola, Lauri Lyly, Lasse Laatunen, Jyri Häkämies, Olli Luukkainen, Heikki Kauppi, Jari Jokinen, Antti Rinne) lisäksi kommenttinsa Fjäderistä esittää entinen pääministeri, valtiovarainministeri ja EU-komissaari Jyrki Katainen. Korhosen toimittajataustasta johtunee, että rakenteeltaan kirja painottuukin pikemminkin haastattelukokoelmaksi kuin tietokirjatekstiksi. Tämä ei vähennä kirjan tietosisältöä eikä kiinnostavuutta, varsinkin kun teksti on selkeää, sujuvaa ja johdonmukaista.

Kun Fjäder vuonna 2011 valittiin Akavan puheenjohtajaksi, hän painotti voimakkaasti tarvetta lisätä keskusjärjestön yhteiskuntapoliittista vaikuttamista. Tämä tarkoitti käytännössä vaikuttamista poliittiseen päätöksentekoon. ”Teemme politiikkaa, emme puoluepolitiikkaa”, oli Fjäderin teema. Myöhemmin häntä tosin kritisoitiin siitä, että kokoomuksen linjaukset olivat liiaksi näkyvillä puheenjohtajan toiminnassa.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Fjäderin puheenjohtajakausi 2011–2022 oli suurten muutosten aikaa suomalaisessa työmarkkinatoiminnassa. Tulopolitiikka keskitettyine ratkaisuineen painui historiaan – ei tosin aina lopullisen tuntuisesti, koskapa erilaisia raami-, työllisyys- ja kasvu- sekä kilpailukykysopimuksia tehtiin pitkin 2010-lukua. Ja tekivätpä keskusjärjestöt vielä koronasopimuksenkin vuonna 2021, Fjäderin aloitteesta, kuten hän itse muistuttaa.

Akava oli Fjäderin johdolla mukana sopimustoiminnassa osana palkansaajarintamaa, mutta ei aina täysin yksituumaisesti. Akavan jäsenistön edut poikkesivat duunareiden SAK:n ja toimihenkilöiden STTK:n jäsenistön eduista erityisesti palkkapolitiikassa ja verotuksessa. Akava suosi prosenttikorotuksia, kun taas SAK ja STTK ajoivat sekalinjaa, johon kuuluvat myös senttimääräiset korotukset. Verotuksessa Akavalle tärkeää oli ylipäätänsä palkkaverotuksen alentaminen.

Työeläkeuudistukset valmisteltiin työmarkkinoiden keskusjärjestöjen keskinäisissä neuvotteluissa. Akavalla tuntui olevan pitkä perinne joutua sivuraiteelle eläkeratkaisuissa. Vuosina 2002–2005 neuvotellussa uudistuksessa Akavan kipukohtana oli eläkepalkan määrittely. Akava ei hyväksynyt uudistukseen sisältynyttä eläkepalkan määrittelyä koko työhistorian ansainnan perusteella – ei, vaikka ratkaisuun lisättiin viimeisten työvuosien osalta ns. superkarttuma. Vuosina 2014–2017 neuvotellussa ratkaisussa toistui sama kuvio: nyt Akava ei hyväksynyt ns. superkarttuman poistoa ja jäi pois ratkaisusta. Kummassakaan tapauksessa Akavan poisjäänti ei estänyt eläkeuudistuksen syntymistä. Tämä oli tietysti kolhu Akavan arvovallalle.

Korhosen haastattelemat työmarkkinajohtajat kohtelevat Fjäderiä varsin korrektisti ja kollegiaalisesti. Palkansaajajohtajat tosin arvostelevat hänen toisinaan suorasukaisia kommentteja sekä kokoomukseen kallellaan olevia linjauksia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kun tämä puoli ”Störrestä” tiedettiin ennalta ja siihen totuttiin, asioita pystyttiin jonkinlaisessa yhteistyössä hoitamaan.

Naapurisopu koetuksella

Palkansaajajärjestöjen välillä on aina jonkinasteista reviirikilpailua. Tämä on sinänsä varsin luonnollistakin, koska yritysten ja julkisorganisaatioiden toimialoissa ja siten myös henkilöstörakenteissa tapahtuu jatkuvaa muutosta, johon liittorakenteet eivät aina vaikeuksitta sopeudu. Akava on palkansaajakeskusjärjestöistä ainoa, jonka jäsenmäärä on jatkuvasti kasvanut. Ylempien toimihenkilöiden lisääntynyt järjestäytyminen on peittänyt alleen sen, että yleisen järjestäytymisasteen alentuminen on tapahtunut varsin loivasti.

Akavan kasvua on pyritty selittämään myös aktiivisella jäsenkalastelulla. Liittojen väliset rajariidat ovat yleistyneet varsinkin Akavan ja STTK:n välillä; STTK on näreissään Akavan pyrkimyksistä laajentaa kenttäänsä STTK:n liittojen toimihenkilötehtäviin. Toisaalta kehitystä on tapahtunut myös toiseen suuntaan: esimerkiksi lentoliikenteen matkustamohenkilökunta on siirtynyt Akavasta SAK:hon kuuluvaan AKT:hen.

Akavan ja muiden palkansaajajärjestöjen välejä rikkoivat myös Fjäderin ajamat irtiotot palkansaajajärjestöjen yhteistyöstä. Akava irtaantui palkansaajajärjestöjen yhteisestä Brysselin-toimistosta samoin kuin Palkansaajien taloudellisesta tutkimuslaitoksesta (nykyinen Labore). Jälkimmäistä korvaamaan Akava perusti oman ajatushautomonsa Akava Worksin. Perusteluna yhteistyöstä irtautumiselle Fjäder ilmoitti tarpeen painottaa omaa akavalaista edunvalvontaa, jonka painotukset poikkeavat muiden palkansaajajärjestöjen painotuksista.

Palkansaajien yhteisestä Brysselin-toimistosta irtautumista Fjäder taustoittaa värikkäästi kokemuksillaan Euroopan ammatillisen yhteistyöjärjestön EAY:n hallituksen kokouksesta:

”Pudistelin kahden päivän ajan päätäni. Pidettiin palopuheita ja joka toinen lause alkoi, että hyvät toverit. En minä mikään toveri ole. Olen kansalainen ja olen porvari.”

Kassakaappisopimus ja lähdön vaikeus

Fjäder valittiin vuonna 2020 viimeiselle puheenjohtajakaudelle. Vuonna 2022 kesällä julkisuuteen tuli Akavan kolmen suurimman puheenjohtajan allekirjoittama ns. kassakaappisopimus, jonka mukaan Fjäder jättää kautensa puoliväliin. Tällä taattiin Fjäderin valintaan tarvittava liittojen tuki. Mediamyllytys kiihtyi, kun Fjäder kesällä 2022 ilmoitti ryhtyvänsä kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi. Hänen lisääntynyt toimeliaisuutensa ja näkyvyytensä syksyllä 2022 tulkittiinkin käynnistyneeksi vaalikampanjoinniksi. Medianäkyvyys ei auttanut Fjäderiä, eduskuntavaaleissa 2023 hän sai Uudenmaan vaalipiiristä alle tuhat ääntä.

Korhonen valottaa taiten myös Akavan sisäisiä jännitteitä. Vahvakaan puheenjohtaja ei pysty toimimaan ilman suurliittojen, erityisesti opettajien OAJ:n, tekniikan akateemisten TEK:n, Ekonomiliiton tai Insinööriliiton tukea. Jos liittojen tuki hiipui, oli puheenjohtajan aika lähteä. Fjäder onnistui kassakaappisopimuksen avulla sinnittelemään kunnialla lähes maaliviivalle asti. Lähtövaiheissa julkisuuteen nousseet jäähyväismatkat ulkomaille ja vuosilomiin liittyvät epäilyt tahrasivat Akavan vahvan miehen mainetta.

Lopussa Korhonen antaa puheenvuoron Fjäderille, joka myöntää lähtöönsä ja vaalikampanjan ajoitukseen liittyvät virheensä, mutta korostaa puheenjohtajakaudellaan toteuttaneensa tavoitteen lisätä Akavan jäsenmäärän kasvua sekä vahvistaa järjestön yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tässä Fjäderiä komppaa Akavan 1. varapuheenjohtaja Jari Jokinen, jonka haastattelu päättää kirjan – ikään kuin puolustuspuheenvuoro viran puolesta. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla myös Akavan nykyisen puheenjohtajan Maria Löfgrenin kommentit. Löfgrenhän voitti Jokisen puheenjohtajavaalissa.

Korhosen kirja jättää lukijansa lievän epätietoisuuden tilaan. Kuten kirjoittaja itse tähdentää, kyseessä ei ole Fjäderin elämänkerta eikä myöskään Akavan historiikki. Tämä asetelma johtaa siihen, että kirjan painopiste on aikalaisten henkilöhaastatteluissa. Kun suuri osa haastateltavista keskittyy muistelemaan 2010-luvun työmarkkinapolitiikan suuria tapahtumia; talouskriisejä, neuvotteluja, työnantajien linjanmuutoksia ja Akavan roolia niissä, puheenjohtaja Fjäderin kuva jää tätä taustaa vasten aika ohueksi. Räväkät lausunnot ja Akavan näkyvyyden lisääntyminen toistuvat kommenteissa.

Korhosen tekstin vahvuus on tarkka ja asiantunteva kuvaus viime vuosikymmenen työmarkkinapolitiikan käänteistä. Kokeneen kirjoittajan sujuva teksti ja tarkkanäköiset kommentit haastattelutekstien lomassa tekevät kirjasta vahvan lisän Suomen työmarkkinoiden lähihistorian arvioinnissa.

Jukka Ahtela
Kirjoittaja on sivutoiminen sovittelija valtakunnansovittelijan toimistossa. Hän toimi EK:n työmarkkinajohtajana ja varatoimitusjohtajana 2011–2012.

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua