Hieno kuvaus lähtemisestä ja jäämisestä – arviossa Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa

Kuvat: Mika Wist / WSOY

1970-luvun kuihtuvasta maaseudusta, Ruotsiin lähdöstä ja siirtolaisten kohtaloista sekä suomalaisesta puhumattomuuden perinteestä on kirjoitettu niin paljon, että jokaisessa uudessa teoksessa täytyy olla jotain omaa, joka nostaa sen yli muiden ja edelleen kiinnostavaksi. Sata auringonkiertoa -romaanissa (WSOY, 2023) sitä on.

Maritta Lintusen kieli on mieltähyväilevän kaunista, kerronta sujuvaa ja ennen muuta koskettavaa ja osuvaa. Ei tarvitse itse olla kokenut siirtolaisuutta pystyäkseen eläytymään Ylä-Karjalan Loukkuvaaralta vuonna 1975 lähtevän Sotikoffien nelihenkisen perheen muuttoon ja uuteen elämään Göteborgissa. Taakse jää pienviljelijän niukka elanto, mutta myös vanhat vanhemmat, luonto ja kaikki tuttu ja turvallinen, joista tärkeimpänä oma kieli.

Paluumuuttaja puolestaan löytää tästä romaanista paljon tuttua, joka on hienosti kerätty tähän: ”Lähteminen muuttaa ihmisen lopullisesti.”

Romaanissa puhuvat vuoron perään Sotikoffien perheen tytär Leena, Ruotsista nopeasti takaisin Loukkuvaaraan palannut poika Seppo sekä Leenan tytär Monika. Monika on freelance-toimittaja, joka kirjoittaa isoa artikkelia ruotsinsuomalaisista ja alkaa siinä yhteydessä tutustua paremmin omaan perheeseensä ja sen salaisuuksiin.

Sata auringonkiertoa antaa toivoa ja uutta elämää maaseudulle, joka muutama vuosikymmen sitten tyhjentyi. Esiintyypä romaanissa myös edesmennyt kirjailija Matti Pulkkinen, joka omana aikanaan piti maaseudun asukkaiden ja elämän puolta.

Tätä päivää romaani sivuaa pohdinnoissa siitä, kenellä on oikeus lähteä paremman elämän perään toiseen maahan. Ei kenelläkään, joillakin, kaikilla? Ruotsissa vuosikymmenet raskasta teollisuustyötä tehnyttä isää ei Loukkavaaraan jääneen Sepon mielestä saa kutsua isänmaan petturiksi, joka lähti meren yli paremman elämän perään. Samalla hän häpeää haluttomuuttaan palkata nuori irakilainen, joka on päätynyt keskelle ei-mitään löytääkseen jotain muuta kuin rikkiammuttu kotimaa pystyi tarjoamaan. Mikä näitä kahta maansa jättänyttä lopulta erottaa?

Sata auringonkiertoa kuvaa hyvin, miten erilainen elämä toisen polven siirtolaisena Monikalla on verrattuna omiin vanhempiinsa. Hän puhuu virheetöntä riikinruotsia ja solahtaa helposti parempiinkin piireihin, taustan näkee ainoastaan suomenkielisestä sukunimestä. Sen vuoksi kukaan ruotsalainen ei kuitenkaan enää tarjoa hänelle kirkasta viinaa viinin sijaan, kuten vanhemmille tapahtui.

Anna Saksman äänikirjan lukijana on upea. Hän ei näyttele, mutta on läsnä ja uskottava. Loukkuvaaran murre sujuu luonnollisesti ja yhtä hienosti kuin Rosa Liksominkin romaaneissa, joiden äänenä Saksman on ehdoton.

Leena Reikko

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua