Kåira ”Saturnuksen yö”, tuftattu ryijy (2023). Kuvat: Pekka Mustonen
KUVATAIDE | Kesän naivistinäyttelyssä on esillä noin 500 taideteosta yhteensä 50 taiteilijalta. Elämä edessä -näyttely on Iittalan Naivismikeskuksen 35-vuotisjuhlanäyttely.
”Pärjättäisiinkö kesänäyttelyssä vähän pienemmälläkin kattauksella vai joko meidät Iittalan kävijät on hemmoteltu niin piloille, että mikään määrä ei riitä?”
Olen juuri käynyt katsomassa tämänkesäisen Naivistit Iittalassa -näyttelyn Elämä edessä! ja mietin vain aikaa. Näyttelyssä on töitä 50 taiteilijalta, yhteensä noin 500 työtä. Sanotaan, että ihminen tekee netissä ostopäätöksen kolmessa sekunnissa. Jos siis samalla logiikalla katsoisi näyttelyn työt nopeasti ohi viuhuvana kuvasarjana, sen harppoisi 25 minuutissa.
Riittääkö kolme sekuntia sitten yhden taideteoksen katsomiseen? Ei tietenkään riitä. Jos katsoisi yhtä teosta paikaltaan 10 sekuntia, olisi näyttelyssä tunnin ja 23 minuuttia. Mutta kun tämäkään ei riitä. Eikä ole totta. Eihän niitä teoksia viuhuvana kuvasarjana katsota.
Kaksikerroksisessa puukoulussa on nimittäin esillä ihanuuksia vaikka muille jakaa. Ja ihmisiä! Kolmessa ja puolessa kuukaudessa 20 000 muutakin haluaa nähdä näyttelyn. Käytännössä sitä vaeltaa ja hönkii läpi vanhan puukoulun kymmenien ja kymmenien muiden naivisminnälkäisten seassa ja pohtii, ehtiikö edes parissa tunnissa nähdä kunnolla kaiken. No, ei tietenkään ehdi.
Pelkästään ensimmäisen ja toisen kerroksen välinen portaikko kalvaa nyt jälkikäteen mieltäni. Portaikossa oli paljon töitä, joista pystyin tungoksessa näkemään oikeastaan vain vilauksen. Entä pikkuhuone? Tai yläkerta? Menikö minulta katsojana paukut jo alhaalla, jossa oli niin paljon tutkittavaa?
Onko enemmän joskus liikaa?
Olen naivismin ja Iittalan Naivismikeskuksen pitkäaikainen fani. Olen myös värin ja runsauden innokas ihailija. Mutta voiko ”enemmän” olla joskus liikaa? Pärjättäisiinkö kesänäyttelyssä vähän pienemmälläkin kattauksella vai joko meidät Iittalan kävijät on hemmoteltu niin piloille, että mikään määrä ei riitä?
Tai sitten tämä 35-vuotisnäyttelyn runsaudensarvi on otettava iloisena luonnetestinä. Kerro minulle, mihin silmäsi näyttelyssä tarttuivat, niin minä kerron, millainen ihminen olet.
Ehkä jokaisen kävijän ei olekaan tarkoitus sisäistää kaikkea. Ehkä kukin katsoja näkee naivisminäyttelyn ylitsepursuavasta kattauksesta sen, mikä hänelle on tarkoitettu.
Ja tästä päästäänkin sujuvasti Iittalan kesänäyttelyn jokakesäiseen vahvuuteen. Se saa kävijänsä puhumaan ja analysoimaan, sanomaan rohkeasti mielipiteitään ja keskustelemaan.
– No niin, nyt pitäisi vielä valita se suosikki, totesi kolme keski-ikäistä naista viime maanantainakin yläkerrassa toisilleen ja lähti näyttelyssä vielä toiselle kierrokselle.
Ripaus jylhää ja jykevää
Iittalan naivistinäyttely viettää siis tänä kesänä 35-vuotisjuhlaa. Moni käy näyttelyssä uskollisesti vuodesta toiseen ihailemassa omien suosikkiensa töitä ja etsimässä uusia fanitettavia. Itsekin kuulun heihin, jotka säntäävät heti ensimmäisenä katsomaan, mitä töitä sauvolaisella muotokuvamaalarilla Kati Mikolalla on tällä kertaa tarjota.
Mikola oli itselleni tänäkin kesänä näyttelyn kuningas ja kuningatar. Kun hän liki 20 vuotta sitten löysi tilaajan toiveille perustuvan muotokuvataiteen rinnalle naivismin, kehittyi hänen komea tunnistettava tyylinsä maalata ilmeikkäitä kettuja, karhuja ja jäniksiä realistisiin kylä- ja kaupunkiympäristöihin.
Suuri yleisö rakastaa Mikolan sympaattista ja hyväntuulisen lempeää naivistista taidetta enkä ihmettele. Siinä on naivismiin sekoittuneena jotakin jylhän ja jykevän suomalaiskansallista, kaikuja aina sadan vuoden päästä.
Yleisö hakee naivisminäyttelystä ennen kaikkea hyvää mieltä, huumoria, hauskoja oivalluksia ja väriä. Yhteiskuntakritiikkiäkin saa olla, mutta niin leppoisalla tavalla, että ketään ei ala jurppia. Niin kai se naivismin ideologia menee?
Tänä kesänä Kåira eli Rauni Koivisto toi näyttelyyn iloa ja väriä juuri sillä ihanalla viattomalla tavalla, jota tässä päivän uutisvirrassa näivetetty kaduntallaaja kaipasi. Hyvinkääläinen kuvataideopettaja kertoo syntyneensä naivistiksi kaksi kertaa, ensin itseoppineen välittömyydellä ja toisen kerran tiedostamalla omimman tyylilajinsa.
Ja kyllä, Kåiran tuftatut kissaryijyt saivat välittömästi hyvälle tuulelle. Eihän niiden söpöyttä voinut kuin tuijottaa! Eikä niitä tarvinnut yhtään ylianalysoida tai etsiä niistä ironiaa.
– Tarkoituksena taiteessani on tuoda toivoa. Ilo luo tilaa luovuudelle. Ilo pitää meidät täysin hetkessä kiinni. Ilo hälventää pelkoa. Ilon hetkissä on jotain pyhää, on taiteilija itse todennut.
Mystiikkaa ja luontorakkautta
Itselleni tänä kesänä tärähti tajuntaan myös Stina Engvall, joka työskentelee erilaisilla tekniikoilla ja teemoilla. Hän on innostunut maalaamaan nykyisin etenkin lasille. Hän tutustui tekniikkaan jo 1980-luvulla entisessä Jugoslaviassa, jossa näki kansantaiteilijoiden lasille maalaamaa taidetta.
Engvallin työt ovat mystisiä ja symbolistisia. Niiden voimakas värimaailma tukee teosten aiheita. Työt tuntuvat kertovat kokonaisia tarinoita, ei vain kuvattua hetkeä.
Tampereella ja Kustavissa asuva ja työskentelevä Margit Hakanen on puolestaan piirtänyt ja maalannut koko aikuisikänsä sekä työssä että vapaa-aikanaan. Matrikkelissa hän kertoo, kuinka huomasi olevansa naivisti jo 1970-luvulla mentyään öljyvärikurssille.
1990-luvulla hän löysi itsestään taiteilijan, joka halusi soveltaa piirtäjän ja maalarin taitojaan nimenomaan lasille. Hän omaksui lisäksi keraamikon taidot.
Hakaselle rakkaimpia ovat linnut, mikä näkyy hänen lasimaalauksissaan ja keramiikassaan. Hän on luonnonrakastaja, ja sitä rakkautta hän siirtää meille katsojille tämänkin kesän töissään.
Melankolisia eläinmuotokuvia
Kun näyttelyssä on 50 taiteiljaa ja päättää valita heistä viisi, kamppailu käy monen taitajan kesken. Lopulta pöydällä on vain yksi nimi, Petra Heikkilä.
Tamperelainen Heikkilä on Iittalan näyttelyn vakiosuosikkeja. Hän nimittää itseään taiteen sekatyöläiseksi, hän on niin kuvataideopettaja, kuvataiteilija, kuvakirjailija kuin äiti.
Heikkilä on tuttuun tapaan tuonut tämänkin kesän näyttelyyn eläinten monin tavoin tunteellisia muotokuvia. Niihin on helppo samastua ja löytää niistä omia, ihmismäisiä tunnetilojaan.
Muotokuvat nostavat melankolisella tyylillään eläimen tunteita korostavaan ja kunnioittavaan keskiöön. Usein ihminen luulee ylimielisyydessään olevansa luomakunnan korkein (ja ainoa) ihailun aihe, mutta se nyt on oma vajavainen käsityksemme.
Heli Mustonen
Elämä edessä! Naivistit Iittalassa 27.8.2023 asti. Avoinna joka päivä klo 10–19. Naivismikeskus Vanha puukoulu, Hollaajantie 2, 14500 Iittala.
* *
Naivistit Iittalassa 2023
- Taiteilijat: Sini Aalto, Mia Bergqvist, Marit Björnegran, Stina Engvall, Margit Hakanen, Petra Heikkilä, Sinikka Hurskainen, Merja Hämäläinen, Minna Iso-Lähteenmäki, Kirsi Jalava, Stig Jansson, Maija Kanerva, Aimo Katajainen, Ulla Kauhanen, Elina Kautto, Riitta Kolari, Antti Kuikka ,Kåira, Lauri Lahtinen, Matti Laine, Esa Leppänen, Anna Luostarinen, Talvikki Lusa, Salla Lylynoja, Mikko Jalmari Maijala, Luciana Mariano ,Marke Martsola, Kati Mikola, Anu Mykrä, Saija Mäki-Nevala, Raija Männistö-Koski, Raija Nokkala, Marjaana Orkoneva,Tiina Paju, Anna Pekkala, Terho Peltoniemi, Tiitus Petäjäniemi, Tarja Rinta, Katja Saario, Aleksiina Salmi, Päivi Salminen, Pekka Salminen, Sirkku Salo, Elsa Sysser, Lydia Toivanen, Pirjo Uimonen, Suvi Vasama, Eino Viikilä, Aimo Vuorinen ja Pertti Ylinen.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sairaaloiden taideteokset Taidehallissa – Markku Valkosen kuratoimassa näyttelyssä yli 200 teosta
KUVATAIDE | Helsingin yliopistollisen sairaalalla HUSilla on lähes 6 000 taideteoksen kokoelma, joka karttuu koko ajan.
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
FLASH4 pimentää Finlaysonin Vooningin ikkunat – ei ole valoa, jos ei ole vastavoimaa
VALOTAIDE | Kahden viikon ajan Finlaysonilla voi ottaa tuntumaa valotaiteeseen. Esillä on 22 taiteilijan teoksia, mikä tekee FLASH4-tapahtumasta suurimman koskaan Suomessa nähdyn valotaiteen näyttelyn.
Kissat kirmailevat minigolfradalla – Pontus Pettersonin Pancor Poetics Taidehallissa
KUVATAIDE | Ruotsalaiskoreografi Pontus Pettersson loi Helsingin Taidehalliin vuorovaikutteisin kissainstallaation.