Brysselin elokuvajuhlilta löytyi kaikkea romurallista hulluun ruotsalaiseen ja Amazonasin kauneuteen

Giovanni Bucchieri ja 100 Seasons. Kuva: Axel Pettersson

Antti Selkokari

Brysselin kuudennet kansainväliset elokuvajuhlat (BRIFF) vietettiin Belgian pääkaupungissa kesä-heinäkuun vaihteen vaihtelevan aurinkoisissa, silti hellelukemia hipovissa lämpötiloissa.

Pääasiassa pitkien fiktioiden täyttämää festivaaliohjelmistoa oli maustettu muutamilla dokumenttielokuvilla, joista aihevalinnaltaan epätavallisimmasta päästä oli belgialaisohjaaja Julien Henryn 65-minuuttinen Se crasher pour exister. Siinä kuvataan romuralleihin erikoistuneen perheen antaumuksellista suhdetta ekstreemiurheiluna pidettävään harrastukseensa, joka on autojen kolaroimista betoniseinäisellä speedway-radalla. Lajin pointti on ajaa kärry romuksi ja selvitä itse hengissä.

Elokuva keskittyy Alizée Rousseau’hon ja hänen perheeseensä, jonka sunnuntaiharrastusta kolarointi on ollut kauan. Elokuvan ihmisistä yksi tiivistääkin harrastamisen syyn seuraavasti: “Pelon ja adrenaliinin yhdistelmä on äärimmäisen koukuttava.”

Seurantadokumentin tyyliin tehdyssä elokuvassa on paljon eri vuosina kuvattua aineistoa, selviä kotielokuviakin. Kontekstia Henry ei kuvaamilleen ihmisille ja ilmiölle paljon anna. Elokuva jääkin valitettavasti erikoisuuden esittelyksi.

* *

Suomalaisyleisön kannalta kiinnostavimpiin festivaali elokuviin kuului Tia Kouvon esikoisohjaus Mummola. Siinä kahden aikuisen tyttären ja heidän lastensa vierailu mummolan joulupöytään osoittautuu ikumuistoiseksi. Vaikka kaikki sujuu vaarin juopottelua myöten samoin kuin joka ainoa vuosi niin jotain muuttuukin: perheen nuoriso eli lastenlapset eivät enää siedä vaarin ryypiskelyä ja karkottavat hänet joulupöydästä. Kaikki löytävät vielä edestään protestin joka muistetaan.

Mummola kasvaa joulukuvioista erilleen taitavasti kirjoitetuksi muotokuvaksi yhden perheen pitkään kestäneestä elämänvalheesta.

* *

Hätkähdyttävimpiä näkemiäni elokuvia oli ruotsalaisen Giovanni Bucchierin outo autofiktiivinen elokuva 100 Seasons. Se on elokuvallinen muotokuva entisestä Ruotsin kuninkaallisen baletin tanssijasta, Giovanni Bucchierista, joka on menettänyt työnsä mielenterveysongelmien takia.

Elokuvasta tekee poikkeuksellisen sen syntyhistoria: Bucchierilla on ollut kerättynä tallenteita eli kotielokuvia noin 30 vuoden ajalta omasta elämästään ja pyörremyrskymäisen voimakkaasta, jo teini-iässä alkaneesta rakkaussuhteesta Louise Peterhoffin kanssa. Yhdistelemällä arkistokuvaa ja uutta aineistoa Bucchieri luo pyörteenomaiseen imuun vetävän teoksen täynnä dokumentoituja muistoja, kuvitelmia, esityksiä ja tositapahtumia. Ohjaaja ei todellakaan arkaile tehdä katsojiensa oloa epämukavaksi.

100 Seasons saa miettimään mitä oikein katsomme: dokumenttielokuvaa vai vieraan ihmisen päässä pyörivää muistojen teatteria. Hullu juttu, kaikkiaan.

* *

Näkemieni elokuvien kauneimmasta päästä oli Sergio Guataquira Sarmienton ohjaama puolitoistatuntinen belgialainen dokumenttielokuva Adieu Sauvage. Siinä ohjaaja lähtee kuvausmatkalle Etelä-Amerikkaan tutustumaan omien juuriensa ohella siihen, miksi Amazonin alueen tiettyjen intiaaniheimojen keskuudessa tehdään niin paljon itsemurhia.

Alkuperäinen tutkimusmotiivi tipahtaa jonnekin matkan varrelle, kun elokuvan valtaavat sykähdyttävän kauniilla mustavalkoisilla kuvilla kerrotut tarinat sydänsuruista, ystävyydestä ja rakkaudesta.

Amazonin alueen intiaaneja iltapesulla Sergio Guataquira Sarmienton upean mustavalkoisessa dokumenttielokuvassa Adieu Sauvage. Kuva: BRIFF 2023

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua