Luuliko joku, että seitsemänkymppinen John Rambo saisi viimeinkin viettää rauhallisia eläkepäiviä sukutilallaan Arizonassa?

No eipä tietenkään.

Viides Rambo-elokuva alkaa varsin leppoisissa tunnelmissa. Kotikonnuille maailmalta palannut Rambo ratsastelee tiluksillaan, tekee maatilan puhdetöitä ja istuskelee kuistilla keinutuolissa. Yöt hän nukkuu asevarastona toimivassa maanalaisessa luolassa, ja päivä lähtee mukavasti käyntiin lääkkeitä napostellen.

Asuinkumppaneina maatalossa Rambolla on meksikolainen maahanmuuttaja Maria (Adriana Barraza) ja tämän tyttärentytär Gabrielle (Yvette Monreal), joka on Rambolle kuin oma tytär.

Katsojan on helppo aavistaa, kuka joukosta joutuu ahdinkoon. Pian seuraakin tavanomaisen Rambo-kaavan mukaisia tapahtumia – etsintäretki, kärsimys, verilöyly. Kuten kaikki Rambo-elokuvat, myös Rambo: Last Blood on erittäin väkivaltainen.

* *

Pääosassa John Rambona nähdään luonnollisesti Sylvester Stallone, joka nähtiin samaisessa roolissa ensimmäisen kerran elokuvassa Taistelija (First Blood) jo vuonna 1982 – eli peräti 37 vuotta sitten. Tässä ensimmäisessä elokuvassa esiteltiin traumatisoitunut Vietnam-veteraani, joka halusi vain kävellä amerikkalaisen pikkukaupungin läpi ja ehkä pistäytyä lounaalla. Paikallinen poliisi ei kuitenkaan pitänyt kuljeskelevasta pitkätukasta, syntyi kärhämä, Rambon Vietnam-traumat puskivat pintaan, ja loppuelokuvan ajan miestä jahdattiin metsissä kuin raivohullua eläintä.

Ensimmäinen Rambo-elokuva on sarjan paras, sillä David Morrellin kirjaan perustuva tarina on idealtaan riittävän uskottava ja ymmärrettävä Vietnam-trauman kuvaus. Väkivaltaisesta maineestaan huolimatta elokuva on sarjan vähiten väkivaltainen.

Kauaa ei saa John Rambo (Sylvester Stallone) kopistella kotitiluksillaan ennen kuin hurmehommat jälleen kutsuvat. Tyttärentyttärenä Gabriellena nähdään Yvette Monreal.

Ensimmäisessä elokuvassa Rambon vihollisena nähtiin kotimaan viranomaiset, mutta sittemmin Rambo on toiminut amerikkalaisen väkivallan lähettiläänä vierailla mailla – Vietnamissa, Afganistanissa ja Myanmarissa – ja elokuvien vihollinen on valikoitunut kulloisenkin poliittisen ilmaston mukaan.

Sarjan toinen ja kolmas elokuva, Rambo II (1985) ja Rambo III (1988), olivat selkeitä kylmän sodan tuotoksia, sillä niissä pahiksina olivat Neuvostoliiton joukot Vietnamissa ja Afganistanissa. Neljäs elokuva, Rambo (2008), tehtiin kaksikymmentä vuotta kolmososan jälkeen. Siinä Thaimaahan asettunut Rambo pelasti naiiveja lähetyssaarnaajia Myanmarin sadististen sotilasjoukkojen kynsistä.

* *

Uusimmassa, viidennessä elokuvassa pahuus asuu aivan naapurissa: Meksikossa.

Ja aivan hirveä Meksiko elokuvassa nähdäänkin. Rambo: Last Bloodin Meksiko voisi olla Donald Trumpin muurirakennusprojektin mainosvideosta. Meksikolaiset miehet kuvataan ilkeinä, sadistisina ihmishirviöinä, joilla ei ole muuta tekemistä kuin huumata ja kaapata nuoria naisia prostituoiduiksi. Elokuvassa pari sekuntia vilahtava lääkäri on elokuvan ainoa mukavansorttinen meksikolaismies.

Naisia ei kuvata yhtään sen vivahteikkaammin, vaan he ovat mukana joko uhreina tai surijoina.

Meksikolaiset miehet kuvataan elokuvassa ilkeinä, sadistisina ihmishirviöinä, joilla ei ole muuta tekemistä kuin huumata ja kaapata nuoria naisia prostituoiduiksi. Näihin luonnerooleihin pääsevät muun muassa Sergio Peris-Mencheta ja Oscar Jaenada.

Epäilemättä Meksikossa on todellisuudessakin paljon ongelmia. Aivan samoin kuin on ollut aiemmissakin Rambo-kohteissa. Mutta Rambo-elokuvissa näillä ongelmilla ei loppujen lopuksi ole sen syvempää merkitystä. Yhteiskunnalliset ongelmat ovat vain pelkkää pintaa, osa lavastusta, joka tarjoaa Rambolle esiintymisareenan toimia väkivaltaisena, mutta oikeamielisenä sankarina.

Sama pintatason merkitys on uusimpaan Rambo-elokuvaan kömpelösti kirjoitetulla nyyhkytarinalla. Hirveät asiat tapahtuvat vain ja ainoastaan siksi, jotta Rambo voidaan käynnistää ja silmitön väkivalta oikeuttaa. Katsojakin voi lepuuttaa moraaliaan: Rambohan tappaa vain iljettäviä pahiksia. Meidän kaikkien etu on, että pahikset kuolevat. Ja niinpä veri roiskuu ja irtopäät sen kun lentelevät.

* *

Rambo-elokuvat eivät kuitenkaan ole väkivaltaviihdettä siinä mielessä kuin Bond-elokuvat ovat väkivaltaviihdettä. Ramboja katsellessa kun ei ole vaaraa, että katsoja pääsisi varsinaisesti viihtymään. Jos ihan ensimmäistä elokuvaa ei oteta lukuun, kaikkien sarjan elokuvien tarina on typerä, väkivalta on brutaalia, henkilökuvat epäuskottavia ja dialogi niin surkeaa, että ihan jopa toivoo, että sitä ei ollenkaan olisi.

Mikä sitten on pitänyt Rambo-elokuvat elossa kaikki nämä vuosikymmenet? Mistä oikein on kyse?

Ja miksi Rambo-elokuvia katsovat myös kohtuullisen järkevät ja rauhantahtoiset ihmiset, jotka eivät todellisessa maailmassa hyväksy väkivaltaista vigilantismia tai rasismia, ja jotka tietävät, että Rambo-elokuvat eivät ole millään tavalla poliittisesti korrekteja?

Rambo-elokuvia ei katsotakaan niiden elokuvallisen arvon tai viisauksien takia. Niitä katsotaan John Rambon takia.

Rambo on täydellinen väärinymmärretyn miehen konsepti. Rambo on mies, joka haluaisi vain elellä rauhassa ja parannella Vietnam-traumojaan, mutta sitä mahdollisuutta maailma ei hänelle anna. Ihmiset eivät usko häntä, eivät kuuntele, vaan pilkkaavat ja kiusaavat – eikä Rambolle jää lopulta muita vaihtoehtoja kuin tappaa. Kaikki.

Aina välillä John Rambokin ehtii riisua hattunsa, istua pöytään, tarttua mukiin ja haukata leipää.

Elokuvatutkijat Hanna Kangasniemi ja Martti Lahti analysoivat 1990-luvun alussa Sylvester Stallonen kahden kuuluisan roolin – sekä Rambon että Rockyn – tyypillisiä ominaisuuksia. Kangasniemi ja Lahti kirjoittivat artikkelissaan Lihasten ja vallan symbioosit (Elävän kuvan vuosikirja 1992):

”Stallonen elokuviin liittyy olennaisesti kärsimys. Rockya ja Ramboa kidutetaan, silvotaan ja hakataan, heitä petetään, hyväksikäytetään ja halveksitaan. Kuitenkin he selviävät tuskien tiestään lopulta voittajana yhtä paljon fyysisen kyvykkyytensä kuin oikeamielisyytensä ja hyvyytensä ansiosta.”

Tämän analyysin ajoista Rambon hahmo ei ole sen kummemmin muuttunut. Sama kaava toistuu myös uusimmassa elokuvassa. Ja se on valitettavaa, sillä Rambon ikääntyminen olisi tarjonnut myös mahdollisuuksia hahmon syventämiseen.

* *

Ramboa näyttelevä Sylvester Stallone on nyt 73-vuotias. Hän on elänyt kahden ison roolinsa vankina, niiden elävänä, hiljalleen rapistuvana ruumiillistumana 1970-luvun lopulta lähtien. Jotenkin olisi toivonut, että hän olisi lopulta myös kasvanut ulos näistä rooleistaan. Tehnyt tiliä. Samalla tavalla kuin Clint Eastwood, joka on 1990-luvun alun Armottomasta (Unforgiven) lähtien onnistunut elokuvissaan mielenkiintoisella tavalla reflektoimaan omia varhaisempia roolejaan ja omaan julkiseen kuvaansa liitettyjä käsityksiä.

Rambo: Last Bloodissa on kiusallisesti joitakin samoja piirteitä kuin Eastwoodin Armottomassa. Ehkä jotakin tilintekoa on yritetty, mutta Stallonen tekijätiimin osaaminen ja elokuvan taju ei yllä samalle tasolle kuin Eastwoodilla. Loppujen lopuksi on turvauduttu vanhaan Rambo-kaavaan ja toteutettu se – jos mahdollista – entistäkin verisempänä.

Tässä mielessä uusin(kin) Rambo aiheuttaa pettymyksen. Elokuva saattaa tarjota väärinymmärretyille ihmisille hetkellisen katarsiksen – mutta kenenkään ymmärrys maailmasta ei Rambo-elokuvien myötä ainakaan lisäänny.

Kaarina Lehtisalo