Kuvat: Into Kustannus

1

Marina Ovsjannikova keskeytti uutislähetyksen maaliskuussa 2022 nostamalla kyltin, jossa luki: ”Ei sodalle. Älkää uskoko propagandaa.” Siitä alkoi melkoinen tapahtumaketju.

Ovsjannikovan kirja No War (Into 2023) on tässä ajassa tärkeä näkökulma siihen, kuinka syvälle Venäjän hallinnon syytämä disinformaatio ja propaganda puree. Ovsjannikova otti kantaa Putinin sotaa vastaan ja joutui vainotuksi kotimaassaan, mutta päätyi silti myös Ukrainan mustalle listalle. Kun valheiden verkko on riittävän tiheä, tuntuvat uskomattomatkin asiat yhtäkkiä uskottavilta. Tuskinpa Ovsjannikovan tempaus oli Putinin salajuoni, mutta näinä päivinä monen muunkin kuin Putinin näyttää olevan vaikea hyväksyä, että Venäjälläkin on monenlaisia näkemyksiä.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja käännetty, paikoitellen hyvin koskettava eikä Ovsjannikova tarjoile itseään pyhimyksenä vaan melko tavallisena tyyppinä, jonka oli pakko toimia.

2

Joensuulaislähtöinen metallibändi Nerve End ei turhaan hätäillyt vaan valmisteli esikoislevyään The Cycle (FTR, 2023) yli vuosikymmenen. Haastattelussa vuonna 2012 bändi totesi, että levyn on tarkoitus ilmestyä vuonna 2013. Progressiivista metallia soittava poppoo on vaihtanut ison osan jäsenistäänkin prosessin kuluessa.

Levy on saanut hyvän vastaanoton ja se kaikki hiominen kuuluu levyltä. Välillä kama on vähän turhankin puleerattua ja sipisteltyä minun makuuni. Joka tapauksessa levy on erinomainen ja on arvokasta, että se vihdoin ilmestyi.   

3

Arkona-yhtyeen albumi Kob’ (Napalm, 2023) ei välttämättä ensi kuuntelulla iske suoraan sydämeen, mutta kyllä se taitaa sinne silti upota kun levylle antaa tilaisuuden. Soundi on tuttua ja tunnistettavaa venäläistä folkmetallia, kappaleet pitkiä ja maalailevia. Maša Arihipovan tulkinta on taas kaunista ja voimakasta.

Venäläisbändi on ollut keskustelun kohteena, koska ilmeisesti he eivät ole kaikkien mielestä riittävän suorasanaisesti tuominneet Putinin sotaa. Ainakin Arihipova tosin teki niin yllättävänkin selkeästi, kun ottaa huomioon mahdolliset seuraamukset.

4

Silja Keräsen kirja Missä syrjä sijaitsee? (Kirjapaja, 2021) on kiinnostava näkökulma aluepolitiikkaan. Ajankohtaisuutta se sai nyt kun kainuulainen Keränen valittiin hiljattain vihreiden varapuheenjohtajistoon. Puolue ei ole löytänyt juuri tukea kaupunkien ulkopuolelta ja maaseudulla sen maine on tavattoman huono.

Tuore puheenjohtaja Sofia Virta povasi vihreistä pääministeripuoluetta kymmenen vuoden kuluessa. Se edellyttää, että myös maaseutu ja kylät tavoitetaan. Katseet kohdistunevat Keräseen. Keränen etsii kirjassaan sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviä keinoja pitää syrjäseudut elinvoimaisina. Vaikka mitään mullistavaa viisasten kiveä ei tietenkään löydy on vihreä näkökulma asiaan virkistävä ja tervetullut. 

5

Kun runouden ahdistaa jonkin konservatiivisen metodin kehykseen, ei lopputulos järin usein ole kovin vakuuttavaa luettavaa. Nelipolviset trokeet tai vastaavat puolustivat tietenkin paikkaansa muistin tukena, kun tarinat kulkivat suullisena perimätietona, mutta enää ei tätä perustetta ole. Saakin olla melkoinen virtuoosi, joka ottaa ne kehykset niin haltuun ja omakseen, että runoudesta tulee omaa sanomista metodilla kikkailun sijaan.

Jyrki Kiiskinen on teoksessaan Nenän edessä vuori (Teos, 2023) se virtuoosi. Kirja on upea. Kiiskisen käyttämä runomuoto on gaseeli, persialainen runomuoto, johon kuuluu kaksisäkeisiä säkeistöjä. Ensimmäisen säeparin loppusointukaava toistuu myöhemmin parillisissa säkeissä. Aivan olennainen on toistuva sana.

Kiiskinen kytkee runoteoksensa jo sen nimessä taidemaalari Paul Cezannen tapaan maalata Mont Sainte-Victoire -vuori yhä uudestaan. Kiiskiselle se vuori on jokin runossa toistuva sana. En osannut odottaa tästä mitään näin loistavaa.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua