Arjen outoa ihanuutta – Rauha Mäkilä Helsinki Contemporaryssa ja Aboa Vetus Ars Novassa

Näkymä Aboa Vetus Ars Novan näyttelystä. Kuva: Maisku Myllymäki

Rauha Mäkilän Tara-näyttely Helsinki Contemporaryssa 18.5.–2.7.2023 ja Momo-näyttely Turun Aboa Vetus Ars Novassa 21.4.–17.9.2023.

Muistikuva maalauksesta hohtavan valkoisessa galleriatilassa, sen perimmäisessä nurkkauksessa:

• ihmishahmo – ehkä nainen, ehkä lapsi – seisoo keskellä maanläheisiä värikenttiä ja hänen vieressään on kolme taideteosta: kaksi sinistä veistosta (kenties lasia) ja yksi teos, josta en ole varma, onko se hyllyllä lepäävä maljakko vai sittenkin taulu, maalaus maljakosta. Hahmo on peittänyt silmänsä käsillään: hän ei katso sitä, mitä on tullut katsomaan.

Muistikuva maalauksesta taidemuseon toisessa kerroksessa, kierreportaiden jälkeen:

• kasvomuotokuva naisesta, joka saa minut ajattelemaan säikähtänyttä filmitähteä. Naisen lyhyet hiukset ovat sienanruskeat, huulet vahvasti rajatut, silmänympärykset lähes valkoiset. Kasvoilla vaaleita läikkiä, kuin tulipalon jälkiä. Nainen ei ole kuvan keskellä, vaan sen vasemmassa laidassa: vaikuttaa siltä kuin hän olisi juoksemassa kuvasta ulos. Jos nainen katoaisi, hänen takanaan oleva vaaleanpunainen vangitsisi yhä katseen.

* *

Kuvataiteilija Rauha Mäkilällä on kesällä 2023 näyttelyt sekä Helsinki Contemporaryssa (Tara) että Turun Aboa Vetus Ars Novassa (Momo). Helsinki Contemporaryssa pääsee tutustumaan Mäkilän tuoreisiin maalauksiin vuosilta 2022–2023, Turussa kattaus on laajempi: esillä on teoksia vuosilta 2013–2023.

Vierailin näyttelyissä alkukesän aurinkoisina päivinä. Oli hirveästi valoa – ulkona, sisällä.

* *

Voisin aloittaa väreistä, sillä Mäkilän teoksia katsoessa ei voi olla miettimättä värejä. Uppoan saman tien värien pallomereen, kun astun näyttelyihin. Jään kiinni Mäkilän valkoiseen, tummaan siniseen, vaaleanpunaiseen. Jään kiinni siihen, miten värit sekä sointuvat toisiinsa että hiertävät toisiaan.

Silti aloitan nyt jostain muusta. Aloitan taiteen jatkumosta. Aloitan siitä, miten taiteen tekeminen on aina johonkin toiseen nojaamista.

Ars Novassa on esillä suurikokoinen akryyliteos 1930 (Tamara de Lempicka) (2020), joka on muotokuva puolalaisesta taidemaalari Tamara de Lempickasta (1898–1980). Minulle tästä teoksesta tulee koko näyttelyn ydinteos. Siinä metsänvihreään kauluspaitaan pukeutunut de Lempicka on työnsä ääressä: suuren kankaan edessä, siveltimiä käsissään, silmissään viiltävän tarkka katse. Olen varma, että tuo katse näkee loputtomasti asioita – sellaisia, joiden ohi me muut kuljemme huomaamatta mitään.

Samassa salissa de Lempickan muotokuvan kanssa on Mäkilän omakuva Nice Try (2021), jossa Mäkilä on niin ikään maalaamassa. Ripustus on nerokas. Tuntuu siltä kuin de Lempicka katselisi vierestä Mäkilän aloittaessa uuden puhtaan kankaan. Aivan kuin de Lempicka kuiskaisi: ”Nice try.”

Ja kun astun seuraavaan saliin, edessäni on toinen omakuva It is what it is (2020): siinä Mäkilä maalaa samaa teosta, jota de Lempicka maalasi edellisessä salissa. Nyt teos on vain hieman pidemmällä: Mäkilä on jatkanut siitä, mihin de Lempicka on jäänyt.

Tamara de Lempickan lisäksi Mäkilä on maalannut muotokuvia myös Helen Frankenthalerista (1928–2011) ja Françoise Gilot’sta (1921–2023), mutta niitä ei valitettavasti ole nyt esillä. Mäkilän teoksille tyypilliset värikentät saavat minut silti miettimään Frankenthaleria. Ja alan epäillä, että juuri edesmenneen Gilot’n muisto leijuu Mäkilän asetelmamaalausten yllä.

Helene Schjerfbeck on puolestaan läsnä Helsinki Contemporaryn Silja ja Martta -teoksen (2023) sitruunoissa.

Rauha Mäkilä: Alek. Kuva: Maisku Myllymäki

* *

Mietin tiloja, tilallisuutta. Mäkilän maalauksissa on usein ihminen tai ihmisiä, mutta välillä minusta tuntuu kuin ihmishahmo olisi vain jonkinlainen lisä tai koriste maalauksen todelliselle aiheelle eli tilalle: jopa muotokuvissa tila tai tausta hönkii esiin, yli.

Viehätyn ns. galleriamaalauksista, joita on esillä erityisesti Helsinki Contemporaryssa. Niissä ollaan todellakin taidegallerioissa: tila on yhtäkkiä tilassa, galleria galleriassa. Katson galleriassa teosta, jossa joku toinen katsoo galleriassa teosta. Todellisuus ja taide sekoittuvat, teoksesta tuleekin peili. Ehkä minäkin nostan käteni silmilleni, kuten hahmot teoksissa Cora (2023) ja Cora II (2022) tai ehkä minäkin heittäydyn gallerian lattialle ja olen taiteesta joko lopen uupunut tai lopen vaikuttunut, kuten hahmot teoksissa Hämeenlinna ja Hämeenlinna II (2023).

Mäkilä kuvaa ja kommentoi taiteen kokemista. Se voi olla suurta, se voi olla mitätöntä. Se voi olla molempia yhtä aikaa.

Rauha Mäkilä: Cora II. Kuva: Maisku Myllymäki

* *

Galleriatila on julkinen paikka, johon kuka tahansa voi kävellä ja katsella ympärilleen. Koti sen sijaan on yksityinen tila. Mäkilän teoksissa koti tarjoutuu katsottavaksi arkisten tilannekuvien kautta: lapsia sohvalla, kissoja sängyllä, naamiaisia viltin päällä.

Hetkellisesti tunne kuin tirkistelisin.

Mäkilä on sanonut työskentelevänsä omien visuaalisten muistiinpanojensa parissa, ja luulen ymmärtäväni, mitä hän tarkoittaa, kun katson näitä kotitilaan sijoittuvia maalauksia. Ne ovat kuvia hetkistä, hetkellisyydestä; pienten nopeasti katoavien tilanteiden merkityksellisyydestä. Ne ovat paikkoja, joissa nuo hetket on otettu talteen ja joissa niitä on hellitty. Arki tuntuu hirveän tavalliselta ja silti hirveän oudolta, aina ehdottoman tärkeältä. En voi olla ajattelematta valokuvaa, valokuvan ja maalauksen suhdetta, niiden eroja, erilaisia nopeuksia.

Molemmat näyttelyt on nimetty kissojen mukaan. Tara- ja Momo-kissat esiintyvät useammassakin teoksessa, yksin ja yhdessä. Yksi suosikeistani on Ars Novassa esillä oleva TarMo (2023), jossa kissat makoilevat leveässä parisängyssä ja näyttävät elämäänsä kovin tyytyväisiltä. En usko, että kovinkaan moni kulkee teoksen ohi hymyilemättä.

Rauha Mäkilä: TarMo. Kuva: Jussi Tiainen

* *

Sekä Helsinki Contemporaryssa että Ars Novassa on mukana muutamia maalauksia, joissa ei ole lainkaan ihmisiä – ei edes kissoja. Jollain tavalla ne hämmästyttävät, tuntuvat olevan pois paikaltaan. Aivan kuin jokin virtaus katkeaisi siirtäessäni katseen elävistä hahmoista esineisiin, asetelmiin. Tämä ei ole huono asia, päinvastoin.

Ajattelen: hengähdyshetki.

Kaksi teosta, jotka syöpyvät mieleeni ja joita huomaan ajattelevani ehkä kaikkein eniten poistuttuani näyttelyistä:

• Karjaa (2023) Helsinki Contemporaryssa. Neliönmuotoinen (100 x 100 cm) asetelmamaalaus, jossa kolmen värikentän (burgundi, oliivinvihreä, jokin vaalea jolle en löydä nimeä) ”päällä” lepää kukkamaljakko, metalliketju (ehkä koru), neljä pientä kenties keraamista rasiaa sekä jokin puoliympyrän muotoinen asia, jonka mielsin ensin kosmetiikkapussukaksi, mutta joka todennäköisesti on jotain aivan muuta. Teos on harmoninen olematta harmoninen, sen värit sulavat toisiinsa, jokaista siveltimenvetoa haluaisi jäädä katsomaan pitkäksi aikaa.
• Love Me Badder (2016) Ars Novassa. Myönnän: minulla on fiksaatio uima-allasmaalauksiin. Haaveilen kirjoittavani niistä joskus kunnolla, pitkään – ihan vain siksi, että voisin tutkia niitä rauhassa, sukeltaa. Tässä kohtalaisen pienikokoisessa teoksessa ihmisistä tyhjä mutta vedestä täysi allas täyttää lähes koko kankaan. Altaassa on vaaleanpunaiset reunat ja tikkaat, jotka uppoavat turkoosiin veteen. Ja tuo turkoosi – sietämättömän kaunis. Huomaan ajattelevani kuvataiteilija Anna Tuoria, jonka turkoosi hullaannutti minut joskus 2010-luvun alussa Meilahden taidemuseossa – sen jälkeen pysäyttävät turkoosin sävyt ovat aina tuoneet mieleeni Tuorin.

Sattumaa tai ei, Ars Novan seinälle on painettu juuri Tuorin kirjoittama teksti Mäkilän taiteesta. Mietin taas: jatkumo, kollegiaalinen tuki – jotain, mihin nojata. Vaikutteiden sinne tänne sinkoileva voima.

* *

Tuoreimmissa teoksissaan Mäkilä on palannut pitkän tauon jälkeen maalaamaan öljyväreillä. Akryylin vaihduttua öljyyn väripalettikin tuntuu hieman muuttuneen: Helsinki Contemporaryn yleisilme on maanläheisempi, värit ovat astetta tummempia ja usein murrettuja, esimerkiksi ruskean ja harmaan sävyjä on paljon. Ars Novan akryyleissa juhlitaan enemmän kirkkailla väreillä: viimeisen salin neljä kasvomuotokuvaa vuodelta 2018 maistuvat tikkareilta, vaahtokarkeilta, markkinoilta ostetuilta metrilakuilta.

Kenties juuri öljyn ja akryylin erilaiset luonteet saavat aikaan sen, että Helsinki Contemporaryssa päällimmäinen tunne on rauha, hitaus. Ars Novassa taas: ilo, elo, kihelmöinti.

Molemmissa näyttelyissä tiedän kuitenkin katsovani nimenomaan Rauha Mäkilän taidetta. Kaikissa teoksissa on läsnä liike: siveltimenvedot, valumat, räiskeet ja roiskeet. Vahvat ääriviivat. Jokin ihana materiaalisuus ja tietoisuus siitä, että katson nimenomaan maalausta. Tuntuu kuin taiteilija olisi läsnä kaikkialla – ei vain omakuvissaan.

Maisku Myllymäki

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua