Populismi on politiikan uusi normaali – arviossa Lahden ja Mörttisen Populismin anatomia

Populismin anatomia (Into Kustannus, 2023) kertoo aikamme merkittävimmästä poliittisesta ilmiöstä, populististen puolueiden noususta marginaalista valta-asemaan, uudeksi normaaliksi. Tutkijan ja toimittajan yhteistyönä syntynyt teos on kiinnostava kattaus populismin teoriaan ja käytäntöön. Kirjoittajat pohtivat monipuolisesti myös median ja populismin suhdetta.

Tutkija Yannick Lahden ja toimittaja Matti Mörttisen kirja ilmestyi heti eduskuntavaalien jälkeen – aivan kuin Into Kustannus Oy:ssä olisi arvattu vaalitulos. Vaikka kirjan pyrkimys on selvittää kansainvälisen populistisen politiikan olemusta, sen erityinen näkökulma on suomalaisessa populismissa, ja ajankohtaisesti perussuomalaisten nousussa politiikan marginaalista normaaliksi ilmiöksi – yhdeksi suurista puolueista.

Populismin anatomiassa kuvataan lyhyesti populististen puolueiden vaiheita Yhdysvalloissa, Afrikassa, islamistisissa maissa, Euroopassa ja Pohjoismaissa. Tämä kansainvälinen taustoitus olisi voinut olla perusteellisempikin, koska nykypäivän populistiset liikkeet hakevat ja saavat vaikutteita toisiltaan ja jopa kopioivat toimintamalleja. Keskeinen syy tähän on internet ja sen mahdollistama globaali viestintäavaruus.

Toisin oli ennen. Populistiset puolueet nousivat kansalliselta pohjalta, kunkin maan yhteiskunnallisista kriiseistä ja puolueiden pyrkimyksestä vedota kansaan. Suomessa yksi ensimmäisiä populisteja oli Maalaisliiton kansanedustaja Kalle Kustaa Pykälä, joka julisti, että ”herroja pittää aina eppäillä”. Herraviha olikin 1900-luvun populismin keskeinen käyttövoima.

Kirjoittajien mukaan populismia on sekä oikealla että vasemmalla, ja molemmilla suunnilla eliittien vastustaminen on ollut toiminnan ytimessä. Se nosti Veikko Vennamon SMP:n suureen vaalivoittoon vuonna 1970 ja elätti populisteja monissa muissakin puolueissa. Vennamosta ja hänen populistisista tempauksistaan kirjoittajat olisivat voineet muuten kertoa enemmänkin, vaikkapa siitä, kun hän mediajulkisuutta kärkkyen nukkui eduskunnan käytävällä tai kannatti itsensä ulos istuntosalista. Populistiseen politiikkaan kuuluu paitsi ”kansan” mielistely, myös median hyväksikäyttö.

Kirjan keskeinen teesi on, että populistiset puolueet eroavat niin sanotuista perinteisistä puolueista siinä, että niillä ei ole ideologiaa, vaan ne ovat ”kansan” ääniä ”eliittiä” vastaan. Jos ”kansan” ääni vaihtuu, myös populistipuolueen ääni vaihtuu. Tästä sopii esimerkiksi myös nykyinen Perussuomalaiset, joka on tutkinut ahkerasti gallupeja ja määritellyt sen mukaan kulloisenkin poliittisen agendansa. Puolue on historiansa aikana muuttanut luonnettaan ainakin kolme kertaa, se syntyi Veikko Vennamon luomana pientalonpoikien puolueena, muuttui Timo Soinin aikana myös lähiöiden syrjäytyneitä kosiskelevaksi perussuomalaiseksi puolueeksi ja lopulta Jussi Halla-ahon aikana avoimen maahanmuuttovastaiseksi puolueeksi. Samalla puolue on siirtynyt puoluejanalla keskustavasemmistosta äärioikealle. Puolue on ollut kehys, joka on täytetty kulloinkin ”kansaa” puhuttelevalla sisällöllä.

Kirjan toinen keskeinen teesi on, että populistiset puolueet määrittelevät, ketkä kuuluvat kansaan. Ihan kaikkien asiaa ei siis haluta ajaa. Eliitin lisäksi siitä suljetaan pois ihmisryhmiä, jotka eivät vastaa populistien kulloisiakin pyrkimyksiä. Yhdysvalloissa Trump määritteli vuosikymmeniä maassa asuneet meksikolaiset ulos kansasta, myös Suomessa Perussuomalaiset määrittelevät osan maahanmuuttajista ulos kansasta.

Myöskään monet vähemmistöryhmät, esimerkiksi homoseksuaalit, eivät kuulu kansaan. Tätä kirjoittajat analysoivat mielenkiintoisesti. Homojen ulosmäärittely liittyy ydinperheen ideaan, joka on populismissa keskeinen. Se ei kuitenkaan ole estänyt sitä, että myös populistipuolueissa on ollut homoja, jopa johdossa. Heistä esimerkkinä mainitaan Itävallan FPÖ:n johtaja Jörg Haider, joka oli naimisissa naisen kanssa, mutta eli kaksoiselämää miespuolisen poliittisen avustajansa kanssa. Populistitkaan eivät voi kieltää tosiasioita, vaikka yrittävätkin hämätä niitä, jos ne eivät vastaa heidän määrittelemänsä ”kansan”, arvomaailmaa.

Bolognassa väitellyt Yannick Lahti on väitöskirjassaan tehnyt tästä ulosmäärittelystä populismia koskevan matemaattisen määritelmän: kansa on Me \ He, jossa ”kansa” on populistien määrittelemä ”kansa” vähennettynä populistien määrittelemillä ihmisryhmillä, eli ”heillä”. Tämä määritelmä on lähellä Emilia Palosen vuonna 2020 esittämää vastaavan kaltaista matemaattista määritelmää. Se on myös läheistä sukua yhteiskuntatieteen toiseuden tai toiseuttamisen käsitteelle, jossa joitain ihmisryhmiä luokitellaan ulkopuolisiksi tai vähempiarvoisiksi. Tästä syntyy populismiin sisäänrakennettu piirre ihmisoikeuksien syrjintään ja houkutus myös rasistiseen ajatteluun.

Lahti ja Mörttinen keskittyvät kirjassaan kansallismielisten ja äärioikeistolaisten populistipuolueiden analyysiin, vaikka myös vasemmistohenkisiä ja vihreitäkin populistipuolueita olisi ollut tutkittavaksi. Valinta on toki perusteltu, koska nationalistiset oikeistopopulistit ovat saavuttaneet vaalimenestystä eri puolilla maailmaa. Kirjan eräs kiinnostava näkökulma on populistipuolueiden ja median erikoinen yhteen kietoutuminen. Tekijät väittävät, että populismi nousee median murroskohdissa. Television yleistyminen edesauttoi SMP:n läpimurtoa, sosiaalisen median yleistyminen puolestaan Perussuomalaisten jytkyä. Myös Trumpin nousu on someajan ilmiö. Väite on kiinnostava ja herättää kysymyksen, mikä on median seuraaava murros ja millaista populismia se tuottaa.

Kirjoittajat pohtivat monipuolisesti median suhdetta populismiin. Osa mediaa elää populismista, esimerkkinä Fox-kanava USA:ssa tai iltapäivälehdistö Suomessakin, koska populismin mustavalkoisuus ja ”totuuden jälkeinen” puhetapa, eli valehtelu, tuovat lukijoita, katsojia ja klikkauksia. Se ei estä populisteja pitämästä mediaakin vihollisenaan, vaikka molemmat tarvitsevat toisiaan. Lahti ja Mörttinen eivät pidä populistien suosimista, mutta eivät myöskään vaikenemista järkevänä suhtautumistapana ilmiöön. Toivoton tehtävä on myös valheiden oikominen, vaikka sitä laatulehdistö yrittääkin harrastaa. Lopulta järkevin tapa suhtautua poliittiseen populismiin on uutisoida sen tekosia samoilla kriteereillä kuin muidenkin puolueiden.

* *

Populismin anatomia on hyvä johdatus aikamme ehkä merkittävimpään poliittiseen ilmiöön. Kirjan teoreettiset pohdiskelut populismin määritelmistä olisin itse jättänyt vähemmälle ja vastaavasti kuvannut tarkemmin eri maiden populististen puolueiden historiaa ja nykypäivän tilannetta. Kirjoittajat ovat mukavan suorasukaisia eivätkä peitä omia kantojaan. He esittävät perustellun huolen siitä, mitä voi tapahtua, jos populistit pääsevät yksinvaltaan. Siitä esimerkkinä on Unkari, jossa Viktor Orbanin Fidesz-puolueella on määräenemmistö ja se on alkanut horjuttaa demokraattisia instituutiota, kuten oikeuslaitosta. Myös Trumpin valtaama republikaaninen puolue pyrkii kaventamaan kansalaisten äänestysoikeutta. Äärioikeistolainen populismi sanoo ajavansa kansan asiaa, mutta on todellisuudessa kansanvallan vihollinen.

Mitä tapahtuu Suomessa populismille, jos Perussuomalaiset pääsevät hallitukseen? Vastuunkanto on usein hajottanut populistipuolueita, myös Perussuomalaisen puolueen edellisellä hallituskaudella. Jos Perussuomalaiset joutuu tekemään kovia kompromisseja, saattaa syntyä tilaa myös uudelle populistipuolueelle. Aamulehden haastattelussa Matti Mörttinen ennusti, että Keskustassa saattaa viritä innostus kokeilla, voisiko puolue populistisella politiikalla saavuttaa takaisin maakuntien valtapuolueen aseman. Pian se nähdään.

Pauli Välimäki

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua