Kansalaisliikkeiden kultaiset vuodet – arviossa Risto Isomäen Maailmanparantajan muistelmat

Kuvat: Eemeli Nattinen / Into

Haastattelin Risto Isomäkeä hänen pienessä opiskelijaboksissaan Aaltosenkadulla Tampereella joskus 1980-luvun puolivälissä. Ehkä aiheena oli vuonna 1985 ilmestynyt Kuluta harkiten -opas, joka oli pieni taskukirja siitä, mitä tuotteita kannatti boikotoida tai suosia, jos halusi tukea eikä riistää kehitysmaiden tavallisia ihmisiä. Muistan haastattelusta kaksi asiaa: Risto näytti ihan samannäköiseltä rillipäältä ja risuparralta kuin nykyäänkin. Ja hänen ideansa olivat yhtä korkealentoisia kuin nykyäänkin.

Toimittaja, aktivisti, tietokirjailija ja kaunokirjailija Risto Isomäki ei Tampereelle 1980-luvun alussa saapuneena tiedotusopin opiskelijana tyytynyt pieniin tekoihin tai paikallisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin, eikä tyydy vieläkään. Silti hän ei väheksy pieniä tekoja tai yhden asian liikkeitä, päinvastoin. Kansalaistason toiminta on hänelle kaiken lähtökohta, mutta hänen intohimonaan ovat aina olleet paikalliset projektit, jotka voivat kasvaa kansainvälisiksi, ja joissa on potentiaalia suurten, globaalien ongelmien ratkaisemiseen.

Maailmanparantajan muistelmissa (Into, 2023) Isomäki kahlaa läpi 1980- ja 1990-luvuilla toteutettujen kehitysmaaprojektien arkistoja, jotka ovat jostain syystä päätyneet hänen kellariinsa. Ja niitä tuntuu olevan monta pahvilaatikollista. Reumatologian professorin ja opettajan poika on ollut maailmanparantaja jo vähän yli kymmenvuotiaasta lähtien. Silloin hän heräsi maailman väestöräjähdykseen ja alkoi pohtia, miten ehkäisyvälineitä voisi tehokkaammin levittää kehitysmaihin.

Tosi toimiin Isomäki pääsi, kun Suomessa käynnistyi prosenttiliike 1970-luvun lopulla. Se täytti nuoren maailmanparantajan äärirationaalisen kriteerin siitä, millaisiin projekteihin rajallista aikaa kannattaa uhrata: vain sellaisiin, jotka ratkovat ongelmia, joihin kuolee vuodessa vähintään miljoona ihmistä ennen aikojaan.

Prosenttiliikkeen tavoitteena oli sitouttaa ihmiset antamaan prosentti tuloistaan kehitysapuun ja painostaa valtio lunastamaan YK:ssa annettu lupaus nostaa kehitysyhteistyömäärärahat 0,7 prosenttiin BKT:sta. Prosenttiliike yhdisti vaihtoehtonuoret ja perinteiset kansalaisjärjestöt, kuten ay-liikkeen, kirkon, YK-liiton ja opiskelijajärjestöt. Risto Isomäki oli toiminnassa yksi ideageneraattoreista ja tekstin tuottajista, ja lopulta myös kansainvälisistä organisaattoreista, kun prosenttiliike alkoi vaatia lisärahoitusta Maailman terveysjärjestön ja Unicefin lasten rokotusohjelmille.

Prosenttiliike saavuttaa tavoitteensa, Suomen kehitysyhteistyövarat ovat 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta 1990-luvun alussa. Tosin se taitaa johtua siitä, että laman vuoksi BKT laskee roimasti. Mutta siinä vaiheessa Risto Isomäki on jo uponnut uuteen projektiin: Nestlé-boikottiin. Siinä käytetään prosenttiliikkeestä hyväksi osoittautunutta toimintamallia, kehitysmaa-aktivistit houkuttelevat perinteiset kansalaisjärjestöt boikottiin mukaan. Varsinkin Kirkon ulkomaanavun ja Kirkon vastuuviikon liittyminen äidinmaitokorvikkeita epäeettisesti markkinoivan Nestlén tuotteiden boikottiin aiheuttaa sätkyn yhtiön päämajassa Sveitsissä.

Isomäki valitaan Suomen edustajaksi kansainvälisen Nestlé-boikottikampanjan hallitukseen ja näin hänelle avautuvat kansainväliset yhteydet moniin erilaisiin kansalaisjärjestöihin ja -aktiiveihin. Boikotti puree ja Nestlé sitoutuu noudattamaan Maailman terveysjärjestön äidinmaidonkorvikkeiden markkinointisääntöjä. 

Muistelmissaan Isomäki arvioi prosenttiliikkeen ja Nestlé-boikotin olleen tärkeitä tekijöitä siinä työssä, jossa onnistuttiin vähentämään maailman lapsikuolleisuus 25 miljoonasta viiteen miljoonaan vuodessa. Hän kirjoittaa: ”Varsinkin kun lapsikuolleisuuden lasku, naisten aseman vahvistuminen, kaupungistuminen, ehkäisyvälineiden parempi saatavuus ja imetyksen puolustaminen ovat yhdessä johtaneet myös väestöräjähdyksen pysähtymiseen käytännössä kaikkialla muualla paitsi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, Filippiineillä ja Palestiinassa.”

Nyt ollaan vuodessa 1985 ja Risto Isomäki on jo Intiassa ja Bangladeshissa keräämässä taustatietoa uuteen kampanjaan, jonka nimi on Terveyttä enemmistölle. Kysymys on nyt lääketeollisuuden monopolien vastustamisesta ja halpojen rinnakkaislääkkeiden saamisesta apteekkeihin köyhässä kehitysmaassa. Kampanjaa organisoidaan tutulla konseptilla: Pienen oululaisen kehitysmaayhdistys Pääskyjen kehitysapuprojektiin houkutellaan mukaan lähes kaikki ylioppilaskunnat ja Lääkärien sosiaalinen vastuu. Järjestöt keräävät 40 prosentin omavastuuosuuden ja ulkoministeriö antaa kansalaisjärjestöjen hanketukea 60 prosenttia. Näin järjestöt rahoittavat Bangladeshissa Terveyttä enemmistölle -kampanjaa yli miljoonalla markalla, ja kampanjan tuloksena lääkelakia uusitaan ja edulliset rinnakkaislääkkeet pääsevät myyntiin.

Seuraavaksi Isomäki yrittää yhdessä Kuluttajat-järjestön kanssa saada Ulkoministeriöltä rahoitusta tupakkajärjestöjen kehitysmaissa käymän aggressiivisen markkinoinnin vastaiseen kampanjaan. Tupakkateollisuuden markkinointi uhkaa aiheuttaa kehitysmaissa 5–10 miljoonaa uutta kuolemantapausta vuodessa. Aihe täyttää siis Isomäen projektikriteerin moninkertaisesti ja hän kirjoittaa kirjasen nimeltä ”Nikotiinia nälkäisille – tupakkateollisuuden hyökkäys kolmanteen maailmaan”, jota myymällä kerätään kampanjan omarahoitusosuutta. Ulkoministeriö suhtautuu ideaan myönteisesti, mutta lopulta rahoitusta ei tulekaan. ”Jokin ylempi taho” on käyttänyt punakynää. Isomäki epäilee, että tupakkateollisuuden lobbareiden lonkerot ulottuivat Ulkoministeriöön saakka.

* *

Vastoinkäymiset eivät Isomäkeä ja hänen kehitysmaakavereitaan lannista, vaan he perustavat vuonna 1986 Ympäristö ja kehitys -nimisen yhdistyksen, joka alkaa valmistella omia kehitysyhteistyöprojekteja, jotka toimisivat esimerkkeinä ekologisesti kestävästä ja kansalaislähtöisestä kehitysyhteistyöstä. Yhdistys hakee 30 000 markan avustusta Intiassa ja eteläisessä Afrikassa toteutettavaa peltometsäviljelyä koskevan projektin valmisteluun. Siitä alkaa kymmenien kehitysyhteistyöprojektien sarja, joita yhdistys sittemmin toteuttaa. Projekteja yhdistää muutama tärkeä periaate: kansalaisten aktivoiminen mukaan toimintaan, perinteisten ruohonjuurilähtöisten toimintatapojen hyödyntäminen ja ympäristön kannalta kestävien toimintamallien kehittäminen.

Ehkä näyttävin esimerkki Ympäristö ja kehitys ry:n projekteista on Afrikassa toteutettu puidenistutuskampanja yhteistyössä kenialaisen Green Belt Movement -liikkeen kanssa. Liike maksoi kylien naisille pieniä palkkioita puun istutuksesta ja taimitarhojen ylläpitämisestä. Puolet kyläläisten istuttamista puista oli hedelmä- ja pähkinäpuita. Isomäki kertoo kiinnostavasti projektin vaiheista. Suomessa myytiin mm. joulukuusia kampanjan hyväksi, jälleen asialla ylioppilaskunnat. Kaikki ei kuitenkaan mennyt kivuttomasti, vaan Kenian poliittinen tilanne muuttui, maa ajautui väkivaltaisuuksiin, Green Belt Movement -liikkeen johtaja Wangari Maathai – joka myöhemmin sai Nobelin palkinnon työstään – joutui lähtemään maanpakoon ja liikkeen perustamia taimitarhoja tuhottiin. Samaan aikaan ulkoministeriössä alettiin epäillä, onko kehitysavun käyttö afrikkalaisille naisille maksettaviin puidenistutuspalkkioihin järkevää toimintaa, vaiko kenties epätervettä markkinoiden vääristämistä. Uusliberalismi valtasi alaa talouspolitiikassa ja kehitysyhteistyössäkin alkoi korostua markkinaehtoisuus.

Tähän puidenistutuskampanja ei kuitenkaan kaatunut, vaan se loppui vasta vuonna 2004, kun UM ilmoitti, ettei voi enää samaa hanketta tukea. Isomäki arvostelee Ulkoministeriön kehitysyhteistyövarojen jakotapaa siitä, että hyviäkään hankkeita ei tueta kymmentä vuotta pidempää (tosin puidenistutushanke sai tukea peräti 15 vuoden ajan). Toinen asia, mitä hän kritisoi, on ilmastoavun keskittäminen vähiten kehittyneisiin maihin. Se johti siihen, että Ympäristö ja kehitys joutui lopettamaan Brasiliassa tehdyn suometsien suojeluprojektin, koska maa ei kuulu vähiten kehittyneisiin kehitysmaihin – mutta on yksi suuria ilmastopäästöjen aiheuttajia.

Kolmas, ja eniten Isomäeltä kritiikkiä saanut asia on kehitysyhteistyön tiukka sitominen EU-byrokratiaan. Se on Isomäen mielestä vaikeuttanut suuresti kansalaislähtöisiä kehitysprojekteja. Kun vielä kansalaisliikkeiden ”kultakaudella” 1980- ja 1990-luvuilla aktivistit saivat kehitellä omaehtoisesti kansainvälisiä projekteja ja niihin sai ulkoministeriöltä tukea avokätisesti, nyt apu on sidottu EU:n tavoitteisiin ja byrokratiaan.

En tässä arviossa pysty kuvaamaan kaikkia ympäristö- ja kehitysmaaprojekteja, joihin Risto Isomäki on osallistunut, niitä on kirjassa kuvattu paljon, ja niiden aiheetkin vaihtelevat häkellyttävästi Brasilian ja Suomen Lapin metsien suojelusta Mumbain ilotyttöjen HIV-tartuntojen ehkäisyyn ja kansainvälisestä Nestlé-boikotista suomalaisten moottoriteiden vastustamiseen ”gandhilaisen” kävelymarssin avulla. Isomäen kirja ei pyri olemaan omaelämäkerta, vaan kertomus niistä yhden asian liikkeistä, joissa hän on ollut mukana. Hän antaa kiitettävästi kunniaa myös muille aktivisteille heitä nimeltä mainiten.

Muutaman kriittisen havainnon sanoisin. Kampanjoiden ja tapahtumien ajoitus jää usein hieman hämäräksi, vuosilukuja ja päivämääriä mainitaan satunnaisesti. Välillä Isomäki selostaa hyvin tarkasti projektien tavoitteita ja taustoittaa probleemia runsaalla faktamäärällä, mutta lähteitä hän ei useinkaan mainitse. Siksi faktojen relevanssia on vaikea arvioida. Mainitsen esimerkkinä Isomäen ja Atmosmare-yhdistyksen 2000-luvun puolelle ajoittuvan kampanjan, jossa lobataan EU:ta perumaan päätös kieltää laivojen rikkipäästöt, koska rikkipäästöt toimivat auringon säteilyä heijastavana tekijänä ilmakehässä ja näin ehkäisevät ilmaston lämpenemistä. Ehdotus on kiistanalainen ja esimerkiksi Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas on vastustanut sitä.

On hieno asia, että Risto Isomäki on kirjoittanut muistelmansa juuri tällä tyylillä – kansalaisliikkeiden muistelmina. Monet yhden asian ympäristö- ja kehitysmaaliikkeet ovat olleet edellä aikaansa ja esittäneet konkreettisia ja toimivia ruohonjuuritason ratkaisuja globaaleihin kriiseihin. Parhaat näistä liikkeistä skaalautuivat lyhyessä ajassa kansainväliselle tasolle. Ne tekivät sitä, mitä 2000-luvulla innovatiiviset yritykset tekevät. Ja mitä 2000-luvun kansalaisliikkeiden tulisi tehdä.

Pauli Välimäki

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua