Kuva: Joanna Rubin Dranger / Albert Bonniers Förlag

1

William Greenwood asettui Argentiinan villiin etelään 1870-luvun alkupuolella. Tarkka vuosiluku ei ollut miehellä itselläänkään tiedossa. Hän tuli ensimmäisten eurooppalaisten maahanmuuttajien joukossa Tehuelche-kansan kotikonnuille, Magalhaesin salmen rantamaille.

Greenwood kokeili lammastilallisen amattia, mutta vietti suurimman osan elämästään ulkoilmassa. Hän metsästi, kokosi villiintynyttä karjaa ja hevosia, kokeili kullankaivuuta ja toimi oppaana tutkimattomia korpia kartoittaville retkikunnille. Paleltuminen ja nälkäkuolema uhkasivat ankarassa erämaassa seikkailevaa. Vähäinen loukkaantuminen tai yhteenotto eläimen kanssa saattoi maksaa hengen.

Greenwoodin ainutlaatuiset muistiinpanot julkaistiin pienilevikkisessä sanomalehdessä Buenos Airesissa jo 1800-luvun lopulla. Sitten ne pysyivät piilossa, kunnes lannistumattomat paikallishistorian tutkijat kaivoivat ne käsiinsä ja kokosivat vuonna 2017 julkaistuun kirjaan Patagonia Wild and Free.

Kirja tarjoaa varhaisimmat muistiinmerkinnät elämästä Eurooppa-keskeisen maailman äärilaidalla, Argentiinan ja Chilen rajaseudulla. Samalla se piirtää muotokuvan yksin viihtyvästä miehestä, joka rakastaa uutta maata ja avaraa maisemaa, mutta aikansa ihmisenä miettii miten siitä hyötyisi ja miten sitä kehittäisi. Maa tulisi kyntää. Lisää vieraslajeja sopisi kasvattaa rajattomalla laitumella. Intiaanit tulisi tutustuttaa kristinuskoon ja ”sivistää”.

Kirjassa on paljon kuvauksia hevosista ja koirista. Kaikilla Patagonian villieläimillä on oma lukunsa. Greenwood tarkkailee eläimiä ihastuneena ja ampuu sitten joka lajia kasapäin. Kaikkia eläimiä hän rakastaa ja kunnioittaa. Paitsi puumaa. Isoja kissoja hän kehuu ampuneensa jo toista tuhatta ja lahtaisi mielellään loputkin.

2

Noin sata vuotta myöhemmin 1978 kirjailija Paul Theroux nousi vaunuun kotikaupungissaan, Yhdysvaltain Massachusettsin osavaltiossa. Muut matkustivat töihin Bostoniin, Theroux jatkoi paljon pidemmälle. Hän lähti Paikallisjunalla Patagoniaan.

Kiskot veivät halki suurten tasankojen Texasiin ja yli Rio Granden Meksikoon. Heti rajan pinnassa matkailija kohtasi eriparisten, mutta myös paljon jakavien naapurimaiden vivahde-erot.

Matka jatkui Väli-Amerikan kannakselle, Guatemalan kautta El Salvadoriin, missä jalkapallo-ottelun ja raivoavan yleisön kuvaus tuo mieleen Hieronymus Boschin maalaamat tulikivenkatkuiset helvetin näyt. Costa Rican kautta matka jatkui Panamaan, missä pieni työntekijöiden ja heidän perheidensä muodostama yhteisö vietti amerikkalaista pikkukaupunkielämää Yhdysvaltain vielä hallinnoimalla kanavavyöhykkeellä. Etelä-Amerikan mantereella junat kolistelivat edelleen etelään läpi Kolumbian ja Ecuadorin, yli Andien Bolivian ylätasangolle. Kahden kuukauden aikana Theroux matkusti niin pitkälle kuin rataa riitti, Argentiinan Esqueliin asti.

Hienossa matkakirjassa ovat hyvässä suhteessa kulkijan omat tunnot, ajankuva, kuulopuheet, höpötarinat ja hyväksytty historiankirjoitus.

3

Paradise Lost. Kaksi herra Miltonia on kirjoittanut samannimisen teoksen. Varhaisempi on John Miltonin eeppinen runoelma 1600-luvulta, johon varmasti viittaa nimellään myös uudempi, historioitsija Giles Miltonin vuonna 2008 julkaistu teos Paradise Lost: Smyrna 1922.

Smyrna, nykyinen Izmir, oli 1900-luvun alussa yksi Osmanien valtakunnan kukoistavimmista kaupan keskuksista. Omissa kaupunginosissaan asuvat turkkilaiset muslimit, kreikkalaiset ortodoksikristityt, juutalaiset ja armenialaiset pystyivät elämään sovussa tässä ikivanhassa satamakaupungissa Egeanmeren rannalla. Levanttilainen yläluokka piti hovia kukkuloille rakennetuissa huviloissaan. Kaupungissa oli amerikkalainen koulu ja britit olivat läsnä, kuten kaikkialla maailmassa tuohon aikaan.

Kaupungin asema oli kuitenkin täpärä. Vuosina 1912–1913 käydyn ensimmäisen Balkanin sodan haavat kirvelivät ja ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä Pariisin rauhanneuvotteluissa kaupungista tuli osa Euroopan uutta jakoa. Kreikassa iti megali-idea, ajatus Vähä-Aasian yli ulottuvasta imperiumista. Versailles’n saleissa Yhdysvaltain presidentti Wilson ja Britannian pääministeri Lloyd George antoivat suostumuksensa kreikkalaisten maihinnousulle. Armeija ryntäsi pakenevien turkkilaisten perässä sisämaahan, missä siltä loppuivat elintarpeet, aseet, ammukset ja raha. Lyöntivuoro Turkin itsenäisyyssodassa vaihtui. Mustafa Kemal tarttui mailaan.

Asukkaat eivät kovin huolineet, kun turkkilaiset marssivat kaupunkiin syyskuun yhdeksäntenä 1922. Toreilla arveltiin elämän palaavan uomiinsa ja liiketoiminnan kukoistavan entiseen tapaan. Neljä päivää myöhemmin kadut oli kasteltu bensiinillä ja kaupunki sytytetty tuleen. Kaikkiin sotarikoksiin syyllistyneet joukot mellastivat. Puoli miljoonaa ihmispoloa ahtautui satamaan toiveenaan päästä vesille ja pakoon. Kenraali Mustafa Kemal Atatürk, tulevan Turkin tasavallan ensimmäinen presidentti, seurasi verilöylyä kukkulan laelta.

Tarina erilaisin painotuksin on tuttu Kreikassa ja Turkissa. Muualla Euroopassa ei ehkä mielellään muistella joukkomurhaa, jota 21 ympärysvaltojen sotalaivaa seurasi passiivisena lahdelta.

Miltonin kirja seuraa tapahtumia tukeutuen silminnäkijöiden kertomuksiin ja varsinkin kaupunkia johtaneen levanttilaisen yhteisön sekä amerikkalaisten tekemiin muistiinpanoihin. Nämä edustivat kenties puolueettominta puolta, ja kirjaa onkin kiitetty historiallisesti erittäin arkaluontoisen materiaalin tasapuolisesta käsittelystä.

4

Ruotsin valtion ylläpitämä Forum för levande historia on asettanut tavoitteekseen edistää demokratian, suvaitsevaisuuden ja ihmisoikeuksien asiaa. Alkusysäyksen toiminnalle antoi pääministeri Göran Persson ja kaksi samassa kuussa vuonna 1997 julkaistua tutkimusta, joissa selvisi, ettei ruotsin nuoriso tunne holokaustin historiaa ja että peräti 8 prosenttia epäilee, ettei kansanmurhaa edes tapahtunut.

Levande historia -tiedotuskampanja julkaisi kouluopetukseen tarkoitetun kirjan Om detta må ni berätta. Suomessa Opetushallituksen kustantama kirja julkaistiin vuonna 2001 nimellä Kertokaa siitä lapsillenne. Toisen maailmansodan aikaisista juutalaisvainoista aloittanut yhden asian agentuuri kasvoi jatkuvasti toimivaksi virastoksi vuonna 2003. Sen päämaja sijaitsee Tukholman vanhassa kaupungissa, osoitteessa Stora Nygatan 10.

Entisen pankin tiloissa järjestetään näyttelyitä. Toiseen kerrokseen on ahdettu karmea kirjasto. Tiiviisti sijoitettuihin, täpötäysiin hyllyihin lienee kerätty valtaosa maailman kaikista kansanmurhista, vainosta, vangitsemisesta ja kidutuksesta kertovista kirjoista. Parven lukunurkkauksessa voi asettua nojatuoliin tai matoin pehmustetulle ikkunalaudalle loikomaan. Eteensä voi avata vaikkapa laakean valokuvakirjan Neuvostoliiton vankileireistä. Siperian kuuraisista vuorista ja vankien harmaista tikkitakeista voi välillä laskea katseensa alas mukulakivillä käyskenteleviin, matkamuistoja ja ruokapaikkaa etsiviin vapaisiin ihmisiin.

5

Toisen kerroksen näyttelytilassa kerrotaan kuvin ja sanoin natsien vainoissa kadonneen perheen tarinaa. Jo rappuja kiivetessä ihastelen niiden päähän ripustettua suurikokoista piirustusta. Mustaa valkoisella. Kaunista, paksua viivaa. Pysähtynyt, mutta ilmeikäs kuva on jollain tavalla kovin tutun oloinen. Olen löytänyt Joanna Rubin Drangerin uusimman työn ääreen. Ostan näyttelyn pohjana olevan kirjan kujan toisella puolelle olevasta kirjakaupasta. Alkulehdellä on tekijän omakätiset terveiset ja nimikirjoitus.

Ruotsalainen taiteilija teki vuosituhannen vaihteessa kaksi ihanaa kirjaa. Fröken Livrädd & Kärleken ilmestyi vuonna 1999 ja saman nuoren naisen ohdakkeisesta urapolusta kertova Fröken Märkvärdig & Karriären vuonna 2001. Kirjat käännettiin suomeksi nimillä Neiti Pelokas ja Rakkaus sekä Neiti Tärkeä ja Uraputki (suom. Viia Järvinen, Gummerus).

Minulle parasta ovat nimenomaan alkukieliset. Ehkä neiti on enemmän itsensä ruotsiksi tai sitten on vaan niin nautinnollista saada selkoa vieraskielisestä kirjasta. Lauseet ovat lyhyitä eikä kieli kerkiä kiemurtelemaan. Pikkiriikkiset taskukirjat luokitellaan sarjakuvaksi, vaikka kullakin sivulla on vain yksi pelkistetty piirros.

Maaliskuussa 2022 julkaistu Ihågkom oss till liv on jättiläismäinen. Kirja painaa 1,65 kg. Kustantamon mukaan kyseessä on sarjakuvadokumenttiromaani. Näilläkään sivuilla ei ole ruutujakoa tai lukusuuntaan etenevää toiminnan kuvausta. Kuvat ovat kookkaita ja pysähtyneitä. Monet on piirretty vanhoja perhevalokuvia toisintaen. Musta on pikimustaa ja valkoinen paperin valkoista. Tekstaus on kaunista käsityötä. Tällä kertaa sanoja on paljon.

Nautiskelen tätä satumaisen kaunista kirjaa pieninä annoksina, mutta jo ensimmäisiltä sivuilta asti on ollut selvää, että pöydällä makaa mestariteos.

Kimmo Ylönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua