Teatteriarvio: Leea ja Klaus Klemolalla on käsittämätön kyky tehdä täysin kaistapäistä teatteria, joka puhuu ihmisenä olemisesta ja maailmasta koskettavammin kuin mikään, mitä 2000-luvulla on Tampereen näyttämöillä esitetty
Arkitset leikit ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 4.9.2019.
Tavallisesti voisi olettaa, että neljännen osan tekeminen trilogiaan on huono ajatus. Klemolan sisarusten Arktisen trilogian kohdalla mikään ei kuitenkaan ole tavallista, eikä trilogian neljännessä osassakaan ole mitään väkinäistä. Esitys tuntuu kuopukselta, joka syntyy perheeseen vähän yllätyksenä, mutta saa kaikki ilahtumaan ja tekee perheestä kokonaisen. Tai kahdeksan vuoden aplodien seurauksena ilmaantuneelta, odotetulta encorelta.
Arktinen trilogia on ollut heittämällä parasta teatteria, mitä Tampereella on 2000-luvulla tehty. Se on huikea muistutus siitä, että teatterissa on mahdollista rakentaa näyttämölle täysin kaistapäinen todellisuus ja kertoa sillä jotain olennaista ihmisestä ja maailmasta, joka näyttää tavallisesti niin arkiselta, että sen vinksahtaneisuutta ei huomaa.
Vielä viimeinen kohtaaminen
Arktiset leikit heittää katsojan vielä kerran kokkolalaisesta mielenmaisemasta ponnistavaan rinnakkaistodellisuuteen, jossa kylmyyden katoaminen tuntuu kipeämmältä kuin rakkauden puute ja kuolema turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin eläminen maailmassa, josta viimeisetkin jäätiköt uhkaavat sulaa.
Trilogian kolmannen näytelmän New Karlebyn loppukohtauksesta on kulunut kahdeksan vuotta. Eskimoihin pettynyt Marja-Terttu (Heikki Kinnunen) palaa viimeiseltä pohjoisen reissultaan Kokkolaan, missä keskustasta on kadonnut kaikki elämä ja joulukuut ovat muuttuneet 18-asteisiksi.
Piano Larssonin elokuvatuotantoyhtiön laiva onnistuu kuljettamaan Marja-Tertun seurueineen kaikkein kylmimmän äärelle.
Burn outistaan toipunut Piano Larsson (Klaus Klemola) on rakentanut Marja-Tertun poissa ollessa luottoystäviensä Harri Lömmarkin (Juho Kuosmanen) ja Arijoutsi Pirttisen (Jussi Rantamäki) kanssa menestyksekkään uran elokuva-alalla ja palaa itsekin pitkästä aikaa kaupunkiin.
Koko porukka rantautuu Marja-Tertun raitistuneen, ja äitiinsä täysin kypsän, tyttären Mauran (Mari Turunen) nurkkiin. Kohtaamisten synnyttämää kaaosta lietsovat vielä Maura alivuokralaisina asuvat entiset portsarit Vili Autio Tiippanainen (Anna-Elina Lyytikäinen) ja Intijani (Jukka Leisti).
Lopullisesti pakka sekoittuu, kun Vili törmää sammuneen Marja-Tertun rintoja puristellessaan kaiken pysäyttävään pattitilanteeseen – Marja-Terttu vaikuttaa sairastuneen pohjoisessa rintasyöpään.
Tarkkoja havaintoja aikuisten leikeistä
Leea ja Klaus Klemola ovat jälleen kerran onnistuneet kirjoittamaan tekstin, joka naurattaa ääneen, mutta pohtii samalla poikkeuksellisen pysäyttävästi leikkejä, joita me aikuiset keskenämme leikimme ja sitä, miltä erilaiset roolit aikuisten leikkikentällä tuntuvat.
Miltä tuntuu olla se tyyppi, jota muiden kunnioituksen puute sieppaa niin, että lopulta ei auta kuin vetää housut jalasta, kunnes tilanne muuttuu? Tai tytär, jonka ihmissuhteista ei tule mitään, kun ylikarismaattinen äiti onnistuu aina ilmestymään paikalle ja viemään itselleen kaiken huomion?
Marja-Terttu (Heikki Kinnunen) houkuttelee elokuva-alalla menestyneen Pianon (Klaus Klemola) mukaansa musabisnekseen. Myös poliittisesta urasta haaveilevat portsarit Vili (Anna-Elina Lyytikäinen) ja Intijani (Jukka Leisti) innostuvat lähtemään mukaan projektiin.
Kaistapäiset näyttömöratkaisut, kuten pienellä näyttämöllä olosuhteita uhmaten seilaava, raskaasti aseistettu laiva tukevat kertomusta siitä, että aikuisten on mahdollista laittaa pystyyn kuinka kajahtanut leikki tahansa, jos vain vähintään kaksi leikkijää saavat keskenään siitä sovittua. Lähes mikä tahansa hulluus muuttuu helposti arkiseksi ja hyväksyttäväksi, kunhan riittävän moni leikkijä niin keskenään päättää.
Haikeat jäähyväiset
Heikki Kinnunen tekee roolinsa Marja-Terttuna herkemmin ja vakuuttavammin kuin vielä koskaan ennen. Esitys kantaisi jo yksin hänen karismallaan. Myös Mari Turusen Maura on toivottomassa katkeruudessaan niin riipaiseva, että kesken naurun meinaa välillä päästä itku.
Eniten itkettää kuitenkin se, että neljännen osan jälkeen Arktinen trilogia taitaa viimein olla lopullisesti tiensä päässä. Marja-Terttu pääsee niin kylmään paikkaan, että siitä ei enää paljon kylmempään voi haaveilla matkaavansa. Näitä leikkikavereita tulee aidosti ikävä. Onneksi saimme vielä tämän huikean encoren!
Kaisa Järvelä
