Karin Smirnoffin trilogia päättyy surullisen, raadollisen ja runollisen ristiaallokkona – arviossa Sitten menin kotiin

Kuvat: Johan Gunseus / Tammi

Karin Smirnoff osaa kirjoittaa. Hänen Jana Kippo -trilogiaksi nimetty kirjasarjansa imaisee mukaansa. Hiukan on ihmetelty sitä, miksi hän kirjoittaa kaikki erisnimet pienillä alkukirjaimilla eikä käytä lainkaan pilkkuja. Smirnoff itse on sanonut, että hän on halunnut näillä keinoin kirjoitukseensa puhutun tunnun. Hänen mielestään isot kirjaimet ja välimerkit éivät kuulu puheessa. Minusta hän on osittain väärässä, sillä puheessahan pidetään taukoja, ja kirjoitettaessa merkitään pilkku niihin kohtiin.

Oli niin tai näin, Smirnoffin virkkeet ovat lyhyitä, suoria ja selkeitä. Outi Mennan soljuva suomennos saa tekstin tuntumaan siltä, että sarjan teokset olisi kirjoitettu alun perinkin suomeksi.

On myös pohdittu, avautuvatko trilogian osat itsenäisinä teoksina. Olen lukenut sekä sarjan ensimmäisen Lähdin veljen luo (2021) että viimeisen Sitten menin kotiin (Tammi, 2022), josta nyt on puhe. Keskimmäinen osa on Viedään äiti pohjoiseen (2022).

Lukemani osat keskustelevat keskenään, enkä huomaa jääneeni mistään paitsi, vaikka en tunne keskimmäisen osan tarinoita. Kirjojen kertoja-minä, Jana Kippo, palaa ajatuksissaan tämän tästä menneisiin, joten tapahtumat kiertyvät yhä uudelleen esiin Janan niitä miettiessä.

Karin Smirnoffin trilogian päätösosa Sitten menin kotiin alkaa ja jatkuu surullisen, raadollisen ja runollisen ristiaallokkona, vaahtopäinään kirpeä humoristisuus.

Kirja koostuu sen päähenkilön ajatuksista ja niukoista, melko hedelmättömistä keskusteluista sekä ihmisten toiminnan ja esimerkiksi ulkonäön ja ilmeiden kuvailusta. Epäluuloista vapaita kohtaamisia ei juuri synny.

Smirnoffin teksti on toteavaa ja kaunistelematonta, silti usein myös kaunista ja koskettavaa, erityisesti luontoyhteyteen liittyvissä kohdissa. Kirjassa ei ruikuteta, vaan kimpaannutaan, ollaan varuillaan, valahdetaan voimattomiksi ja kärsitään, mutta ei uhriuduta! Olipa kyse mistä tahansa, lukija tuntee kokevansa juuri samaa kuin kirjankin kokijat, vaikkei omassa maailmassa olisi minkäänlaisia yhtymäkohtia luettuun. Elämä satuttaa silti kaikkia.

* *

Jana Kippo on taidekoulutuksen saanut, puhuttelevia keramiikkahahmoja tekevä nainen, joka ei oikein löydä omaa paikkaansa maailmassa, koska maailma ei tunnu sellaiselta paikalta, jossa olisi hyvä olla.

Jana on kotoisin pohjoisesta Ruotsista, Perämeren rannan pienestä kylästä, Kipon tilalta. Vanhemmat ovat kuolleet. Janan tärkein ihminen on aina ollut kaksoisveli Bror, joka ei ole koskaan voinut hyvin. Oikeastaan kukaan koko seudulla ei voi hyvin.

Jana on pyristellyt irti kotiseutunsa ahdistavasta puristuksesta ja lapsuusvuosien pahoista muistoista. Aina välillä hän on muuttanut muualle, mutta palannut aina takaisin, Brorin vuoksi. Kaksosten välinen side on katkeamaton. Jana yritti seivästää isänsä heinähangolla. Bror iski isän kallon halki.

Smalångerin kylä on pieni paikkakunta, jossa kaikki tuntevat toisensa. Se on myös laajalle alueelle levittyvä metsäinen ja peltoinen tienoo, jossa asuu paljon vanhaa ja vanhenevaa väkeä. Vanhusten kotihoidon tarve on suuri, niinpä Janakin pestataan siihen työhön. Maatilan tyttärenä hänellä on paljon käytännön taitoja, osin piiskaamalla jo lapsuudessa iskostettuja.

* *

Smirnoffin kirjoitustyyli ei ole julistava, vaan toteava. Kuvaillessaan Janan työtä vanhusten parissa ja samalla koko hoitojärjestelmän surkeaa tilaa tekstistä välittyy luontevuus, jollaJana hoidettaviinsa suhtautuu, Tehtävät sisältävät nöyryyttäviä ja kivuliaita hetkiä potilaille sekä pahoja hajuja ja eritteitä, mutta Jana peittää reaktionsa säästäen vanhukset turhalta häpeilyltä.

Säädetyistä aikarajoista piittaamatta Jana hoitaa yksinäisiä vanhuksia rauhallisesti – myös kiukkuisia vanhuksia – keittäen lopuksi kahvit ja jutellen heidän kanssaan. Ne ovat kiellettyjä asioita, sillä Janan pitäisi rientää jo seuraavaan paikkaan. Aikaa vanhuksen tai sairaan kotihoidolle on annettu tasan 20 minuuttia, ei yhtään enempää, oli tilanne mikä tahansa.

Jana on yksinäinen itsekin, mutta se on hänen valitsemansa olotila. Tuttujen kanssa käydään läpi arkipäivän asioita, mutta perimmäisiä tuntemuksiaan Jana ei muille kerro. Hänellä on teini-ikäisenä saatu, heti adoptioon annettu tytär, jonka kohtaaminen ei tyttären aikuistuttuakaan tunnu helpoilta. Välissä on liian paljon.

Sen sijaan Jana puhelee menettämälleen veljelle, eläimille ja metsän puille, ja saa näiltä useimmiten vastauksiakin. Janalla on myös menneitä, nykyisiä ja kenties orastaviakin rakkauksia, pettymyksiä sekä kesken jääneitä suhteita.

Koko kotiseutukin on sakeanaan ristiriitaisia ja raapivia tunteita ja muistoja. Jana ei osaa luottaa ihmisiin, koska hänellä ja kaksoisveljellään ei ole koskaan ollut syytä luottaa kehenkään, etenkään omiin vanhempiinsa. Isä oli väkivaltainen julmuri, lapsiaan pieksevä ja hyväksikäyttävä. Perheenpään riehuessa uskonnollinen äiti käänsi aina toisenkin poskensa, samoin katseensa, eikä koskaan puolustanut Janaa ja Broria. Sen sijaan koti pursui äidin raamatunlauseilla kirjomia pikkuliinoja. Jokaisen isän raivokohtauksen jälkeen syntyi aina uusi brodeeraus.

* *

Jonkinlaista totuutta ja elämän merkitystä Jana etsii taiteesta. Hän haluaisi oppia lisää, koska hänen keramiikkatyönsä eivät enää ilmaise tarpeeksi. Oman näyttelynsä yhteydessä Tukholmassa Jana tutustuu itsensä kaltaiseen naiseen, jonka isä on kuvanveistäjä, kivenhakkaaja, äkkiarvaamaton, pienellä saarella vihaisen koiransa kanssa asuva erakko. Jana matkaa sinne. Sekä saari että vanhan miehen kiviveistokset kiehtovat Janan mieltä. Hänestä tuntuu, että miehellä on avaimet johonkin, mitä hän tarvitsee. Jos tämä vain suostuisi opettamaan häntä.

Tunnelmiltaan vaihteleva jakso karulla saarella vanhan miehen vastahakoisessa mutta vaativassa opissa kohti kivien syvimpiä ytimiä on Janalle merkityksellinen. Perehtyminen kuitenkin keskeytyy, koska hänen on palattava kotipitäjään. Siellä tarvitaan häntä. Erityisesti eräs henkilö tarvitsee häntä.

Janan ympärillä on aina ollut väkivaltaa ja kuolemaa, alkoholisoituneita ihmisiä, kiemuraisia suhteita ja ikuista epävarmuutta, myös omasta itsestä. Koska asioista ei haluttu tai osattu puhua, niitä ei ole myöskään voitu ratkaista. On odotettu ja oletettu, että kaikki ratkeaa lopulta itsekseen. Sillä jos kohtalon muuttamiseksi on yritetty tehdä väliintuloja, ne ovat aina päättyneet huonosti.

Karin Smirnoffin trilogian päätösteos antaa olettaa, että ympyrä on nyt sulkeutunut Jana Kipon tarinan osalta. Kirjan lopuksi Jana käy hautausmaalla hyvästelemässä rakkaitaan sekä niitä harvoja, jotka ovat kohdelleet häntä hyvin. Kirja päättyy sanoihin: ”Sitten menin kotiin.”

Onko koti Kipon tilalla, vai olisiko ovi avautumassa johonkin uuteen? Pieni saari jykevine kivikkoineen saattaisi odottaa yli tyrskyjen saapuvaa tulijaa, jos vain kirjailija niin päättäisi.

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua