Aija Lundahlin näyttelyssä voi kylpeä kankaiden värikkyydessä – Woven Waste Finlaysonilla

Aija Lundahl. Kuva: Anitta Vuorisola

Päivi Vasara, teksti
Anitta Vuorisola, kuvat

Tähtien asento oli suotuisa tämän jutun synnylle, sillä valokuvaaja Anitta Vuorisola tapasi Finlaysonilla ovea nykimässä kanadalaisen nuoren naisen.

Hän tuli kanssamme ihailemaan Aija Lundahlin kutomia värikkäitä kankaita ja eipä aikaakaan, kun Zoe Bourdeau kysyi, voiko hän olla meille mallina. Toki se sopi.

Aija Lundahlin näyttely Woven Waste on varsinainen värikylpy.

Lähtökohta oli hylätty iso loimitukki, jonka runko voi hyvin mahdollisesti olla peräisin Finlaysonilta. Se kiehtoi Aija Lundahlia, sillä hän vastustaa asioiden menoa hukkaan.

– Woven Waste on tarina siitä, kuinka kaikkea ei voi itse päättää. Se on tarina tavarasta, joka on tiellä, turha, tarpeeton, hukkaa. Se on myös tarina tavoitteesta tehdä tavallisia kankaita. Näyttely on myös kunnianosoitus ammattilaisille, jotka osaavat, joustavat ja uskaltavat, Lundahl sanoo.

Aija Lundahlilla ja Zoe Boudreaulla oli hauskaa, kun he mallasivat Zoelle tunturilakkia. Kanadalaisnainen tarjoutui itse malliksi kuvauksiin. Kuva: Anitta Vuorisola

Rakkaussuhde kutomakoneeseen

Lundahl on ollut nuorena naisena töissä harjoittelijana kutomossa, jonka paikalla on nyt parkkihalli.

– Minulla on rakkaussuhde kutomakoneeseen. Oli hienoa olla töissä kutomossa, se oli taivaallista. Pidän jopa kutomakoneen äänestä. Moni sanoo sitä kamalaksi meteliksi. Minulle ääni on hyvä soundi, koska sen avulla sai aikaan ihanaa materiaalia, mikä on hieno asia.

Näyttelyyn liittyy video, jolla on kutomakoneen ääntä.

Zoe Boudreau ihastui kankaiden värikkyyteen. Hän oli poikkeamassa Tampereella ja kierteli sattumalta Finlaysonilla. Kuva: Anitta Vuorisola

Jotkut suhtautuivat epäilevästi kaksikymmentä vuotta vanhaan pölyiseen loimeen ja epäilivät, ettei sitä voi laittaa kutomakoneeseen. Sen mahdollisuuksien ymmärtäminen ja koneenkäyttötaito olivat olennaisia.

Hämeenlinnalainen Tate-Team oli rohkea ja löysi ratkaisut siihen, kuinka loimitukki laitetaan koneelle työläine valmisteluineen ja kuinka ratkaistaan pulmat erilaisten sidosten ja lankalaatujen vaihtokohdissa. Tate jousti ajoituksissa.

Kaksi kovatahtista kutomisurakkaa

Kankaat Aija Lundahl kutoi itse. Kangasta syntyi noin 500 metriä. Urakka otti koville jo ihan fyysisesti.

– Tein kaksi reipasta ja kovatahtista useamman viikon periodia. Toisen kevättalvella ja toisen loppukesästä. Kesällä äitini menehtyi ja sen tauon aikana suunnitelmat muhivat.

Kankaissa on käytetty vain luonnonmateriaaleja: pellavaa, villaa, silkkiä ja mohairia. Aija Lundahl on yhdeltä ammatiltaan tekstiilisuunnittelija ja opettaja. Tätä nykyä hänellä on oma yritys Huihuitextile, jonka päätuote on vekkihame.

Aija Lundahlilla on päällään omaa tekoa oleva Huihui-hame, jonka hän on itse kutonut. Kuva: Anitta Vuorisola

Lundahl pyysi tuntemiaan huippuammattilaisia tuotteistamaan kankaitaan, näin syntyivät esimerkiksi nämä hauskat jalkineet. Kuva: Anitta Vuorisola

Tällainen Huihui-vekkihame on kuvissa sekä Aijan itsensä että Zoen päällä.

Zoe Boudreau oli Tampereella vain muutaman päivän ja illalla hän oli menossa jääkiekkopeliin Tampere-areenalle. Ammatiltaan Zoe on kirjoittaja ja valokuvaaja. Mallin töitä hän teki nuorena.

Näyttely on tuotekehitysprojektin koonti

Huihuin pääperiaate on vastuullinen valmistus. Sen vekkihametta on nyt myynnissä Tampere-Seuran kivijalkapuodissa (Kauppakatu 1) Raatihuoneen kellarissa.

– Kutomakone on armoton kumppani. Minulla oli lattialla lankoja ja otin sieltä, mitä käteen osui. Kuteita oli paljon. Halusin käyttää kierrätysmateriaaleja, sain näin villaa ja jopa kimonosilkkiä. Kävin Nextiilin varastokellarissa katsomassa, mitä olisi.

– Kangaspino generoi uutta ja inspiroiduin langasta, sen monimuotoisuudesta, muutoksesta sidoksissa, viimeistelyn ihmeestä ja lämpimistä fiiliksistä kutomakonetta kohtaan. Kutomakone ei ollut vain kone, se oli työkalu, jossa olin vastuussa tehtävän ja tuotoksen muodosta ja laadusta. Kone ei sitä itsekseen tee.

Wowen Waste -näyttely on projektin päätös ja sen koonti. Näyttelyn järjestäminen kuului Aija Lundahlin TAIKElta ja Greta ja Wilhelm Lehtisen säätiöltä saaman apurahan ehtoihin.

Hyvät yhteistyökumppanit

Koska kankaita syntyi paljon, Aija Lundahl pyysi mukaan kankaiden tuotteistamiseen yhteistyökumppaneita, jotka ovat oman alansa huippuammattilaisia. He saivat tehdä tuotteita siitä, mitä oli syntynyt, eivätkä voineet vaikuttaa kankaiden laatuun tai ulkonäköön.

Nellinoora kehitti hauskat kengät. Kelpman textile toteutti tyynyt. Mare Kelpman on virolainen huippunimi ja huivit ovat myös häneltä. Tella teki päähineet, joiden malli on 1930-luvun tunturilakki. Alkuperäismallissa on ollut turkista, mutta nyt siinä on Aijan kutomaa kangasta. Turkista imitoiva päähineen kaitale on yksi Aija Lundahlin suosikeista. Huihuin tekemiä ovat hameet.

Värikylpy kaamosajan keskellä. Kuva: Anitta Vuorisola

– Haluan, että villa saa sen arvon, mikä sille kuuluu. Arvo ei katoa. Tein vain kaksi kertaa kaksi ja puoli metriä kappaleita yhtä laatua, vaikka olisi ehkä tuotteistamisen kannalta ollut järkevää tehdä parinkymmenen metrin kangaspakkoja, mutta se ei ollut ideani. Halusin tehdä yhden palan, en yhtään enempää.

Näyttelyn vieraskirjaan voi tehdä oman ehdotuksensa siitä, mihin kankaita voisi käyttää.

Näyttelytektiinsä Aija Lundahl on lainannut otteen Jean-Jacques Rousseaun teoksesta Vasara ja hiljaisuus:

”Mitä hyödyttää käyttää kutojien ja kivenhakkaajien ammattiin järjellisiä ihmisiä. Ehkä ei hyödytä, ja siksi kutominen ja kivenhakkaaminen on ulkoistettu kaukaisiin maihin. Ajatellaan, että ajatuksen valmistuttua sen voi toteuttaa se, joka tekee sen edullisesti. Onko itse työläästi tekemisessä mitään järkeä? Ratkaiseeko lopputulos mitään? Vastaus riippuu siitä, mitä lopputuloksella tarkoitetaan. Koneet ne järjettömät ihmiset tekevät sellaista, jota keksimme pyytää. Pyydämme pyöreän ja pyöreä tulee. Mutta tekeminen tekee jotakin myös tekijälleen.”

Aija Lundahl toivoo, että kaikki kankaat ja niistä tehdyt tuotteet menevät kaupaksi, sillä hän ei aio niitä enää hillota saunassaan. Kuva: Anitta Vuorisola

Sattuma johti mukavaan kohtaamiseen. Kuva: Anitta Vuorisola

Kaikki on myynnissä, tämä on tässä

Ensin ajatus oli, että kankaat roikkuisivat ilmassa näyttelytilassa, mutta katto on korkealla eikä siinä ole ripustusmahdollisuuksia. Terde-tilaa Aija Lundahl kysyi jo vuosi sitten ja hyvässä yhteisymmärryksessä Finlaysonin alueen tuottaja Minna Männistö järjesti asian. Ratkaisuksi ripustukseen Aija Lundahl keksi kirppisvaatetelineet ja vanhat jakkarat.

– Tämä ei ole perinteinen taidenäyttely, sillä haluan, että kaikki on mennyt kaupaksi, kun näyttely on ohi. Tarkoitukseni ei ole hillota kankaita, eikä enää täyttää niillä saunaani, jota energiakriisin vuoksi en nyt saunana käytä.

Taustaltaan Aija Lundahl on tuotekehitysorientoitunut tekstiili- ja muotoiluammattilainen, suunnittelija, toteuttaja, tuottaja, yrittäjä ja opettaja.

Kankaat soveltuvat muun muassa huoviksi, huiveiksi, vaatteiksi ja asusteiksi. Näitä kankaita ei saa lisää. Kankaisiin saa näyttelyssä koskea ja tuotteita saa sovittaa.

Jos kankaita jää, Aija Lundahl lahjoittaa ne niille, jotka tarvitsevat hyväntekeväisyytenä.

– Nyt on kylmä talvi tulossa. Mieluummin lämmitän kankailla ihmisiä kuin saunaa.

Woven Waste – hukkakankaita, hukkakankaista on esillä 6.1.2023 asti Terde-tilassa Tampereen Finlaysonilla, sisäänkäynti Väinö Linnan aukiolta. Ti–pe klo 12–18, la–su klo 12–16.

”Kutomakone on armoton kumppani.” Kuva: Anitta Vuorisola

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua