Kenet sinä haluat arkkusi kantajaksi? Arviossa Hanna Brotheruksen Henkeni edestä

Kuvat: Nico Backström / WSOY

Hanna Brotheruksen toisen kirjan Henkeni edestä (WSOY, 2022) alaotsikko on ”Naiset kantavat arkkuani”.

Brotherus on 54-vuotias nainen. Keskiajalla minä ja hän olisimme olleet mitä todennäköisimmin kuolleena jo vuosia.

Elämme biologisesti jatkoajalla. Meille ei ole varsinaisesti käyttöä, jollei nyt lastenlasten hoitajina.

Vietimme juuri ystäväni viisikymppisiä. Siinä tuli esiin kysymys, mitä me kuusikymppiset ajattelemme, mistä haaveilemme, mitä pelkäämme.

Sanoin, että tässä iässä ajattelen joka päivä kuolemaa, ehkä muutaman sekunnin. Kuoleman todellisuus on läsnä ystävien sairastuessa, omien vanhempien hoitosuhteessa, oman kehon rapistuessa.

Niin pitää ollakin. Siksi myös alamme muuttua näkymättömiksi muiden silmissä. Alan patinoitua taustaan, muuttua kuivan lehden kaltaiseksi. Katseeni kääntyy sisäänpäin, vaikka mielelläni pistän Facebookiin kuvia alakulmasta, viistosta, hymyä pinnistäen.

Elämä on nyt. Koskaan aikaisemmin en ole kokenut carpe diemiä yhtä selvästi. On vain tämä hetki. Vuodenkierto pyörii vinhasti, aina tuntuu olevan joulu, kalamarkkinat ja aika tehdä virpokukkia. Hyvä on niin kauan, kun sairaus ei kurita kehoani ja anna ajalle rajoja.

Brotheruksen elämässä lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet kotoa. Puoliso on uusi bonuslapsineen ja lapsenlapsineen. Häneen on totuteltava, vaikka rakkaus on vahvaa.

Brotherus käy läpi elämän tuntemuksiaan yhtä rehellisesti kuin Ainoa kotini -kirjassa. Keho on koti, ainoa todellisuus, joka vie meitä eteenpäin. Koreografia tämä koskee varsinkin. Ihminen on tyytyväinen kehonsa temppeliin niin kauan kuin se toimii. Brotheruksella on kokemusta kehonsa kurittajista, itsensä lisäksi niitä ovat olleet hänen edesmennyt sisarensa ja oma tytär.

* *

Henkeni edestä on kasvukirja. Naisella on liikaa iloisia, innolla käynnistettyjä alkuja, mutta liian vähän solmittuja päätöksiä. Kun lapset ovat poissa, hän tuntee ajelehtivansa.

Eksistenssi ei ole pysyvä. Se muuttuu ja sen pitää muuttua eri ikäkausina kyetäksemme ottamaan vastaan erilaiset haasteet ja muutokset.

Koen olevani lapsi, keikistelevä teini ja haahuileva ikääntynyt samassa kehossa ja mielikuvituksessa. Ja se on tässä iässä ihanaa.

Brotherus matkustaa muutamaksi yöksi suvun kesäpaikalle kootakseen itsensä pisteeseen, jossa alkaa taas luottaa itseensä. Kostea, täynnä muistoja ja aikakausia oleva huvila on menossa jonkun toisen omaisuudeksi, nyt pitäisi valita tavaroita ja huonekaluja, jos ne haluaa säilyttää.

Kävijä ei halua mitään. Hän haluaa vain tunnelman. Mukaan lähtee silti huolella neuloilla kuivumaan auottuja perhosia, Hannan lapsuuden löytöjä.

Niistä tuleekin uuden alun ja ystäville esitetyn vakavan kysymyksen airueita.

* *

Moni ihminen suunnittelee tässä iässä hautajaisensa. Itse en ole siihen vielä kyennyt.

Brotheruksella on selvä käsitys, ketkä hänen arkkuaan kantavat. Heille hän laittaa viestit.

On nähtävä eteenpäin, myös kuoleman yli. On helpotettava niiden taakkaa, jotka jäävät seremonian järjestäjäksi.

* *

Huivikaulainen keski-ikäinen mies puhumassa sadoille keski-ikäisille naisille kurssikeskuksessa. Mies haluaa heidän löytävän elämän suuruuden vuorelle kiipeävästä rammasta. Kun on tavoite, kaikki esteet voi ylittää.

Brotherus tunnistaa miehen ajatuspolun, sitä hän ei kaipaa. Yhtä suuri ihme on tavallinen, sujuva perhe-elämä.

Brotherus on vastaanhangoittelija, hän ei halua olla enää se, jonka joku toinen määrittelee, katseen alainen. Ihminen on yksilö, jonka vahvuus ja kyky mennä eteenpäin riippuu halusta olla oma itsensä. Välillä heikko, välillä vahva, välillä tienhaarassa.

* *

Toivon ja valon etsiminen taiteen kautta? Sitä Brotherus on koko työuransa tehnyt. Kun hän teki esityksiä turvapaikanhakijoiden kanssa, esihenkilöt muistuttivat, että kaikkea muuta voi luvata, muttei toivoa. Turvapaikkapäätökset syntyvät monen selvityksen jälkeen.

Tuo toivon hauraus oli Brotherukselle vaikea hyväksyä. Niin paljon kuin hän olikin tehnyt projekteja vanhusten ja sairaiden kanssa, toivon elementti oli niissäkin aina jotenkin läsnä. Kun hän pyysi ikääntyneitä ihmisiä tekemään liikkeen, joka kuvaisi kuoleman hetkeä, vanha mies siveli armollisesti kasvojaan.

Se liike jäi Brotheruksen mieleen yhtenä elämän kauneimmista.

Elämä on. Nyt ja tässä. Mies palaa, ajatukset kirkastuvat, valo voittaa.

Tässä hetkessä on löydettävä hyvä hengitys, elämä muiden rinnalla ja kunnioitus heitä kohtaan, jotka toimivat ehkä omassa katsannossa väärin. Ne kaikkein läheisimmätkin.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua