10 000 Gestures. Kuva Lontoon Tate Modernin esityksestä vuodelta 2019. Kuva: Helsingin Juhlaviikot
TANSSI | Helsingin Juhlaviikkojen tanssiesitystarjonta tuo aina jotain uutta ja mielenkiintoista nähtäville. Nyt esillä oli kaksi nykytanssiteosta, jotka kumpikin omalla tavallaan sisällyttivät yleisönkin esitykseen.
”Nykytanssilla on valtavasti mahdollisuuksia, eikä likikään kaikkea ole vielä tehty eikä nähty.”
Helsingin juhlaviikot: Tree of Codes (12.–14.8.) ja 10 000 Gestures (25.–27.8.) Tanssin talon Erkko-Salissa.
Helsingin Juhlaviikkojen tanssiesitystarjonta tuo aina jotain uutta ja mielenkiintoista nähtäville. Nyt esillä oli kaksi nykytanssiteosta, jotka kumpikin omalla tavallaan sisällyttivät yleisönkin esitykseen.
Teoksilla yhdistävät myös mielenkiintoiset musiikkivalinnat: enemmän klassista tanssin muotokieltä käyttävä Tree of Codes tanssitaan Flow-festivaalillakin esiintyneen tuottajan Jamie XX:n luoman klubitanssimusiikin tahtiin, kun taas perinteisen baletti- tai jazztanssikielen ja kaiken tanssiksi mielletyn elekielen rajoja rikkova 10 000 Gestures tanssitaan klassisen musiikin mukaan – tai ei aina mukaankaan.
* *
Tree of Codesin luojina ovat olleet tasavertaisesti Jamie XX:n lisäksi tanssiteoksen lavastuksesta ja valoista vastaava installaatiotaiteilija Olafur Eliasson sekä koreografi Wayne McGregor. Lavastus pelaa kääntyvillä peileillä, joihin tanssiteos ja välillä myös valonheittäjien valaisema yleisö heijastuu. Erkon salin jyrkästi nouseva katsomo soveltuukin tähän hyvin ja yleisö näkyy peileissä kuin yhtenä seinänä.
Itse tanssijat heijastuvat myös peileihin, välillä useisiin perättäisiin, jolloin tanssijamäärä näyttää kertautuvan – katsojan täytyy välillä pinnistää tajutakseen, kuinka monta tanssijaa lavalla oikeasti on. Välillä tanssijat ovat läpikuultavan lavasteen molemmin puolin ja peilit lisänä, jolloin tilantunne ja sillä leikittely korostuu.
Tree of Codes -tanssiteoksella on mielenkiintoinen syntymähistoria. Se perustuu Jonathan Aafran Foerin samannimiseen kirjaan (2010), jonka hän loi poistamalla holokaustissa menehtyneen Bruno Schulzin Krokotiilikuja-novellikokoelmasta (1934) sanoja, jolloin siitä syntyi uusi teos, Tree of Codes. Krokotiilikuja on inspiroinut muitakin taiteilijoita, ja Quay-veljesten animaatioelokuva Street of Crocodiles (1986) varioi sen teemoja.
Nyt siis mennään kolmannella tasolla Aafran Foerin tulkinnan pohjalta tehdyssä tanssillisessa tulkinnassa, joka syntyi vuoden 2015 Manchesterin taidefestivaalille. Jamie XX puolestaan loi algoritmin, joka kehittää musiikkia Aafran Foerin teoksen sanoista. Tähän on lisätty modernin konserttimusiikin sekä klubimusiikin sointia, rytmiä ja rakenteita.
Teos alkaa täydessä pimeydessä. Esiintymislavalle alkaa mönkiä ja hiipiä valoja, jotka muistuttavat ihmishahmoa, tai ehkä jotain eläintä. Nämä tanssijoiden mustaan pukuun kiinnitetyt valot liikehtivät maagisesti pimeydessä. Pian tanssijat paljastuvat, nyt kukkien muodossa. Teknisesti huikean taitavien tanssijoiden luomat ja jatkuvasti muuttuvat yhdistelmät liikkuvat välillä klassisemmin, välillä klubitanssimaisesti, peilien ja valojen luodessa yhteen sulavasta kokonaisuudesta alati muuttuvan kaleidoskoopin. Muotokieli varioi baletin kertovia teoksia, klassista jazzia ja nykytanssiakin.
* *
Boris Charmatzin koreografia 10 000 Gestures esittelee nimensä mukaisesti 10 000 eri elettä, kertaamatta mitään niistä toiseen kertaan. Kun tanssi luonteensa mukaisesti luo yleensä merkityksiä liikkeiden kertauksella ja sillä miten tanssijat peilaavat toisiaan tai tekevät eri liikettä silti yhdessä jotain rakentaen, lähestyy Charmatz koreografiaa täysin vastakkaiselta taholta: tanssijat eivät yritäkään etsiä yhteistä vaan törmäykset ovat joskus huvittavia, joskus väkivaltaisia, joskus kuin vahingossa kauniita tai eroottisia.
Noin tunnin pituisessa esityksessä vauhti on hurja ja tanssijat rynnistävät suuntaan jos toiseenkin. Heidän täysin toisistaan poikkeava puvustuksensa ja jopa tanssijoiden vartaloiden moninaisuus korostavat tanssin ideaa. Lisäpotkua esitykseen tuovat äänet, joita tanssijat tuottavat välillä kiljahduksin, välillä jotain säveltä hymisten. Välillä he näyttävät kuin lapsilta, jotka kokeilevat ruumiinsa rajoja.
Teos on kuitenkin koreografioitu noudattamaan isompaa jaksotusta. Selkeästi erottuvat tyyliltään erilaiset pidempien liikeblokkien ideat. Jossakin vaiheessa tanssijat muodostavat kaksi isoa ryhmää, kompositiossa, josta katsoja alkaa etsiä hahmoa. Ovatko nämä kenties rekonstruktioita joistakin tunnetuista klassisista maalauksista?
Yleisökin tuodaan osaksi teosta sen loppupuolella. Tanssijat alkavat kuorossa laskea ranskaksi eleiden lukumäärää, siirtyen vähitellen hypnoottisen luennan tahdissa yleisön keskelle, tuolirivien väliin ja selkänojille. Jossain vaiheessa vieressäni istuvaa miestä suudellaan ja oma laukkuni päätyy tanssijan rekvisiitaksi.
Teos yhdistää liikkeen Mozartin Requiem d-molliin. Yhdistelmä luo jännittävän kontrastin ylevän ja jokapäiväisen, hienostuneen ja rosoisen välille.
Kumpikin esitys vakuuttaa katsojan siitä, että nykytanssilla on valtavasti mahdollisuuksia, eikä likikään kaikkea ole vielä tehty eikä nähty.
Eija Niskanen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sorin Sirkuksen joulushow Verda tuo trooppista tunnelmaa kaamoksen keskelle
SIRKUS | Verdan vehreä, sademetsämäinen tunnelma ja sen eläimiä, heimolaisia ja kasveja muistuttavat esiintyjät kertovat yhteistyön voimasta, jota Sorin Sirkuksen joulushow huokuu.
KÖTT-kollektiivin Harp on hersyvä yhdistelmä runoutta, tanssia ja musiikkia sekä nykyesityksen vallattomuutta
TANSSI | Kulttuurihistorian naishahmoista innoittunut Harp liukuu ketterästi hahmosta, kielestä ja maailmasta toiseen.
Duettoteos inhimillisyydestä, ennakkoluuloista ja erilaisuudesta – arviossa Tanssiteatteri MD:n Aliveness
TANSSI | Tanssiteatteri MD:n sivuilla kuvaillaan, että Mari Rosendahlin nykytanssiteos Aliveness kahdelle tanssijalle ”hengittää, hengästyy ja hahmottaa itseään aina uudelleen”.
Sanattoman viestinnän taiturit Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä – arviossa Etsivät
SIRKUS | Etsivät on täynnä mykkäfilmikomedioiden ja klassisten piirrettyjen filmien slapstickia, jonka Marc Gassot ja Kalle Lehto saavat hurmaavasti elämään näyttämöllä.