Katleena Kortesuo löytää ruumiinavauksessaan mediasta useita sairauksia tai sairauksille altistavia piirteitä

Katleena Kortesuo. Kuva: Tammi / Jarno Lindholm

Journalismin kuolema (Tammi, 2022) on varsin tömäkkä nimi tietokirjalle. Kaiken lisäksi teoksen alaotsikko Mitä medialle oikein tapahtui? antaa ymmärtää, että kirjan tekijä kertoo, miksi journalismi kuoli.

Turha luulo. Tietokirjailija ja viestintäasiantuntija Katleena Kortesuo on nimittäin antanut teoksensa viimeiselle pääluvulle nimeksi Median tulevaisuus: kuoleeko journalismi? Ja sitten hän lieventelee lööppiotsikkoa lisää: ”En minäkään oikeasti ole sitä mieltä, että journalismi mihinkään kuolisi – ei ainakaan taloudellisesti tai yhteiskunnallisesti.”

Mistä oikein on kysymys? Pitääkö Kortesuo meitä journalismiin vakavasti suhtautuvia pilkkanaan mokomalla liikoja lupaavalla klikkiotsikkoavauksella?

Ei sentään. Hän on aidosti huolissaan, mutta ei niinkään lehtien ja tv-kanavien pystyssä pysymisestä vaan niiden journalistisesta sisällöstä. Uutissivujen ja kanavien objektiivisuus, neutraalius ja luotettavuus ovat kyseenalaistuneet, Kortesuo väittää. Kyse siis on tai olisi journalismin tiedollisesta kriisistä; totuuden vähättelystä ja vähittäisestä vajoamisesta relatiivisuuden ja tuntemusten raportoinnin hetteikköihin.

Kortesuo avaa pelin toteamalla, että ”mediakritiikki on vaikea laji” mutta että hän haluaa yhtä kaikki herätellä meitä huomaamaan median polarisoitumisen alkaneen myös Suomessa. Kaikki eivät (enää) luota edes Yleen ja Hesariin, vaikka niillä on resursseja selvittää ja raportoida myös silloin, kun selvittäminen ja raportoiminen ei ole ainakaan näennäisesti kaikkien etu.

Mutta miksi maan ykkösmedioihinkaan ei luoteta? Mitä on tapahtunut?

Kortesuo vaatii meiltä hieman kärsivällisyyttä, sillä ensin hän kertaa lyhyesti, mitä ja miksi journalismi on, ja miten ala pyrkii takaamaan, että sen työllistämät toimittajat noudattavat ”hyvää journalistista tapaa”. Kortesuo keskittyy journalismin määrittelemisen osalta paremminkin miksi-kysymykseen, ja hyvä niin, sillä kuten journalismia käytäntönä tutkinut Sandra Borden kirjoittaa, ”journalismin määritelmän aikaansaaminen on tuskastuttavan vaikeaa” (suom. kirjoittajan).

Ja todellakin, mikä on journalismia? Uutisten kertominen tietysti, niin talous-, urheilu- kuin kulttuuriuutisten, viihdeuutistenkin, kyllä kai. Ja ainakin tutkivan toimittajan työ on journalismia.

Mutta entä mielipiteet, asiantuntijakirjoitukset, muistokirjoitukset, aina vain lehdissä lisääntyvä kuluttajalähtöinen opastaminen… you name it. Jos vain toteamme, että kaikki mitä päivälehdissä (jour, ransk., päivä) kirjoitetaan on journalismia, olemme edelleen pulassa. Lehdet ja uutiset voivat ilmestyä myös viikoittain tai neljännestunneittain (online). Ja vielä: Mitä seuraa siitä, jos teksti ja kuvat muuttuvat journalismiksi jo tai vain sillä perusteella, että ne ilmestyvät näkyville jossain jota kutsutaan ”lehdeksi” tai ”televisioksi”?

* *

Hyvä journalistinen tapa onneksi on helpompi hahmottaa. Se on sitä, että tekee toimittajan työtä rikkomatta Journalistin ohjeita, toimittajien ja toimitusten työlle luomaa eettistä koodistoa. Onko toimittajan työ ohjeiden mukaista, siitä päättää Julkisen sanan neuvosto (JSN), media-alan kustantajien ja toimittajien perustama elin. Huomata kannattaa, että JSN ei ota kantaa journalistin työskentelyn tai hänen juttunsa moraaliseen kestävyyteen sinänsä.

Vaikka JSN ei ole oikeusistuin vaan alansa itsesääntelyelin ja vaikka se ilmoittaa keskeyttävänsä niiden tapausten käsittelyn, joissa kantelija näyttää hakevan päätöstä samassa asiassa nostettavaa rikos- tai vahingonkorvausoikeudenkäyntiä varten, on sen toiminta yhtä kaikki varsin tuomioistuinmaista. Kun tuomioistuimet jakelevat päätöksiä vain lainrikkomuksista, tekee JSN päätöksiä vain Journalistin ohjeiden noudattamisesta ja loukkauksista. Moni moraalisesti epäilyttävä tai tuomittava teko ei siis välttämättä päädy kummankaan tahon käsittelyyn.

Kortesuo ei kylläkään juuri problematisoi Journalistin ohjeita tai JSN:n toimintaa. Syy lienee hyvin yksinkertainen: on päivänselvää, että jo pelkkä ohjeiden ja neuvoston olemassaolo on hyväksi, ja yhtä ilmeistä on se, että ohjeissa toki tartutaan moniin kipeimmistä ongelmalähteistä.

Journalistin ohjeita kriittisin silmin tarkasteleva löytää silti sanomista jo ohjeiden syntytavasta ja perusteltavuudesta. Ohjeita ei esimerkiksi ole ankkuroitu mihinkään yhtenäiseen näkemykseen journalismista tai sen tavoitteista. Eikä ohjeille esitetä selkeää arvopohjaa, johon niiden soveltaminen nojaisi, jolloin jää hämäräksi, miksi yksittäiset ohjeet ovat juuri ne, mitkä ne ovat.

Voi esimerkiksi kysyä, mitä tarkoittaa ohje, jonka mukaan toimituksen on tehtävä sisältöpäätökset ”journalistisin perustein”? Toivoa sopii, ettei pelkästään sitä kehäpäätelmältä maistuvaa kehotusta, että päätöksen tehköön aina journalisti. Sitä tietä kun päätyisimme uuteen, mutta taas kovin kehnoon ja tyhjään journalismin määritelmään: journalismi on sitä, mitä journalisti kulloinkin työnantajalleen tuottaa.

* *

Kortesuon fokus tuntuisi olevan kirjan kolmannessa osassa nimeltä Median ruumiinavaus ja patologin havainnot. Teksti on siis tyyliltään rentoa ja lukemaan kutsuvaa.

Patologi-Kortesuo löytää ruumiista useita sairauksia tai sairauksille altistavia piirteitä, kuten asioiden ja ilmiöiden kehystämistaipumuksen, ihastumisalttiuden kuin myös alttiuden päästää vain tai lähinnä tietyt äänet esille.

Kysymys on kokonaisuutena siitä, että me journalistit olisimme alttiita soittelemaan aina samoille asian- tai ”asiantuntijoille”, innostumaan joistakin ilmiöistä aina kritiikittömyyteen asti (Kortesuo mainitsee mm. noidat ja feminismin) ja esittelemään ihmisiä ja asioita tietyssä sävyssä kytkemällä heidät tai ne enemmän ja vähemmän tarkoituksellisesti joko yleisesti positiivisiksi tai negatiivisiksi koettuihin käsitteisiin tai yhteyksiin – vaikkapa muistuttelemalla lukijaa lähes jokaisessa pääministeriä koskevassa jutussa tämän bilekohuista.

Asiakokonaisuus on erinomaisen tärkeä. Toimittajan on aina pakko valita joku näkökulma juttuunsa, jottei se paisu liikaa ja jottei siitä tule hajanainen. Mutta mikä niistä kaikista mahdollisista? Vai onko toimittaja niin jumittunut, että hänellä on aina vain se yksi ja ainoa näkökulma per asia?

Entä keneltä hän pyytää apua asian syventämiseen ja selkeyttämiseen? Taas siltä samalta professorilta, jonka ainakin saa kiinni ja jonka puheista saa selvän?

Ja vielä ne sanat. Vakavat väkivallanteot kaksinkertaistuivat ja tuloerot repeilevät, pakkoruotsikin ahdistaa. Entä jos vakavat väkivaltatapaukset nousivat kahdesta neljään, kaikkien tuloluokkien tulot nousivat ja koulussa on pakko opiskella montaa muutakin ainetta kuin ruotsia?

Sanavalinnoilla voi kehystää ja värittää.

* *

Ruumiinavauksensa edellä Kortesuo valmistelee toimenpidettä kertomalla, että media on murroksessa. Osin muutos ja murros aiheutuvat maailman muuttumisesta, osin median omista toimista. Luemme populismista, somesta ja tunteiden tunkeutumisesta faktojen tilalle.

Seuraukset ovat selvät: luottamus mediaan heikkenee, valemedia kukoistaa (onko tämä kehystämistä?) ja tilaajamäärät pienenevät.

Aika tuttu stoori? Mutta entä ne keinot, joilla kuolema ja patologin pöydälle joutuminen voitaisiin estää?

Läpinäkyvyys haastateltavien valinnassa, monella tavalla osaava ja ajatteleva toimitus, neutraalius ja puolueettomuus jokaisessa jutussa, itsekriittisyys, avoin peli toimituksen arvoista, nämä noin aluksi. Luetteloon löytyy Kortesuolta lisääkin sisältöä. Samalla esiin tulevat keinot ovat melko yllätyksettömiä ja jo asiaansa vakavasti suhtautuvan toimittajan ja lukijankin tiedossa, mutta ehkä juuri siitä onkin kysymys: älä lipsu näistä vanhoista tutuista!

No, lukija törmää kyllä myös varsin uusiin ja samalla hieman mietityttäviin keinoihin kuten esimerkiksi horoskooppien yhteyteen liitettäviin, tupakka-askityylisiin varoitusteksteihin: ”Tämä palsta on viihteellinen, eikä se todellisuudessa…”. Mitä sanotte? Meneekö tällainen jo lukijan aliarvioinnin puolelle? Horoskoopit kai ovat lähinnä yhteinen, vakiintunut seuraleikki tai peli.

Oleellista Kortesuon mukaan on joka tapauksessa se, että vastuu luottamuksen palauttamisesta on (laatu)medialla itsellään. Maailma muuttuu aina, turha sitä on tuskailla, ja turha on etsiä muitakaan ulkopuolisia syitä tai syyllisiä. Mars peilin eteen vain.

* *

Kortesuo on tehnyt hyvää työtä ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, mediakritiikkiä, ja nimenomaan asiantuntevaa ja faktoihin tukeutuvaa, tarvitaan aina. Somemölinäkin on vapaassa maassa sallittava, mutta sen kohtuuttomuuksista pystyy siilaamaan esiin usein kovin vähän mitään käyttökelpoista. Toisekseen, punnittua ja tutkittua kritiikkiä pitää esittää myös näin, siis kansankielisesti ja helppolukuisesti, eikä vain akateemisin jäykkyyskertoimin.

Ja vielä, journalismia pitää arvioida, vaikka maassa tehtäisiin paljon myös erittäin hyvää journalismia, kuten Suomessa tehdään, sillä aina on jotain viilattavaa ja parannettavaa. Viimemainitun toteaa myös Kortesuo kirjansa lopussa, ja hän mainitsee jopa muutamia viime aikoina löytämiään journalistisia helmiä.

* *

En jää kaipaamaan Kortesuon kirjaan välttämättä mitään lisää, sillä kirjailijan on osattava rajata ja valita näkökulma tai pari teokseensa, aivan kuten journalistin juttuunsa.

Pari pikahuomiota kuitenkin.

Pidän erittäin tärkeänä Kortesuon muistutusta toimittajan persoonan ja koulutuksen merkityksestä. Lisäisin niihin tosin myös elämänkokemuksen. Sekin vaikuttaa juttujen tyyliin, sisältöön ja tasoon, ja oikeastaan Kortesuo huomaa sen todetessaan toimittajien olevan kovin homogeenista sakkia, eli korkeakoulutettuja ja keskiluokkaisia.

Itse riehaantuisin väittämään, että toimittajat ovat usein jopa varsin pikkuporvarillisia, ja juurikin Anna Kontulan mainiossa pikku kirjassaan Pikkuporvarit (Into, 2021) kuvaamilla tavoin. Olen joka tapauksessa itse työskennellyt lehtitoimituksissa runsaan neljännesvuosisadan, ja ajattelin jo journalistin työhön tarttuessani – ja ajattelen vieläkin – että ilman moninaista elämänkokemusta toimittaja on vailla ja vajaa, hieman kuin lääkäri ilman anatomianopintoja tai gps-laitteiden varaan heittäytynyt nykykulkija. Huteralla pohjalla ja muiden syöttämän tiedon varassa, siis. Itse olin aloittaessani ehtinyt marinoitua ja altistua elämälle monella tavoin, ehtinyt rimpuilla ja raivota vuosia, vihdoin myös asettua ja alkaa oppia itsestäni, joten helppohan tässä on louskuttaa.

Toinen loppukaneettini liittyy siihen, miksi aloin vihdoin kyllästyä sinänsä mielenkiintoiseen toimittajan työhön. Tajusin, että työntekemisen rakenteet eivät olleet kunnossa. Kilpailu oli ja on kovaa, ja mediataloilla on tulosodotuksensa. Journalistikäytännön kotipesän, mediayrityksen ja -talon, ihanteet korvaavat tai ainakin latistavat journalismikäytännön omia ihanteita ja tavoitteita.

Ja ehkä jykevimpänä naulana arkkuun juuri se kilpailu ja kaikenkattava kiire, deadline, nykyään jo tauoton deadline. No Time to Think: The Menace of Media Speed and the 24-hour News Cycle kuuluu jo vuonna 2008 ilmestyneen, toimittajien ja journalismintutkijoiden Howard Rosenbergin ja Charles Feldmanin kirjan nimi.

Digiaikana uutinen on saatava ulos viimeistään heti, ja päivityksenkin pitäisi jo olla matkalla tai vähintään valmistumassa.

Entä varmistus ja harkinta? Se yksi ratkaiseva soitto ja kahviautomaatilla käynnin pituinen aikalisä? Ne turhat vai välttämättömät pahat?

”Journalismi on moraalisesti vaarallinen ammatti”, kirjoitti filosofi Neil Levy jo vuonna 2004 (suomennos kirjoittajan), ja on edelleen oikeassa.

Kiireestä ei haluta juuri valittaa, sillä kaikillahan on nykyään kiire!

Mutta jos ilman journalismia ei ole demokratiaa, kuten Kortesuo toteaa, silloin journalismi ansaitsee parempaa.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua