Seidi Saikkonen. Kuva: Joanna Suomalainen

1

Nobel-palkittu turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk (s. 1952) on asunut koko ikänsä Istanbulissa, Turkin suurimmassa kaupungissa. Nykyisiin valtaviin väestöllisiin mittasuhteisiinsa (yli 15 miljoonaa asukasta) se on kasvanut vasta 1950-luvulta alkaen, jolloin kaupungissa asui vielä vain noin miljoona ihmistä. Sitä ennen Istanbulin / Konstantinopolin vaiheet ulottuvat kauas muinaisuuteen: 330 jkr. jälkeen Itä-Rooman ja itäisen kristinuskon keskuksesta Hagia Sofia -kirkkoineen 1400-luvulla osaksi Osmanien imperiumia, jolloin Hagia Sofiasta tuli moskeija, jollainen se on tänäkin päivänä.

Pamukin vuonna 2010 suomennettu teos Istanbul (alkuteos 2003) on tavallaan matkakirjan vastakohta. Se on kotiseutukirja – tosin hieman yllättäen siinä käsitellään melko laajasti myös ulkomaalaisten kirjoittajien matkoillaan tekemiä havaintoja Istanbulista.

Pamuk kirjoittaakin: ”– – joskus luenkin länsimaisten matkailijoiden Istanbulista kirjoittamia juttuja kuin omina muistoinani, enkä niinkään jonkun muun eksoottisina haaveina.” Hän jatkaa: ”minusta on aina ilo katsella Istanbulia kuin muukalainen, mikä onkin erityisen hyödyllinen tapa, kun haluaa taistella laumahenkeä ja nationalismia vastaan.”

Teos on voimakkaan omaelämäkerrallinen; tekijä kertoo siinä paljon myös lapsuudestaan ja suvustaan.

Osmanien aika pääkaupungissaan päättyi kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolella, jolloin Turkista luotiin Atatürkin johdolla kansallisvaltio. Muutos ei ollut kivuton ja johti myös kreikkalaisten ja muiden ei-turkkilaisten alueen asukkaiden raaoiksi yltyneisiin vainoihin. Pamuk muistaa lapsuudestaan myös näitä ikäviä tapahtumia, eikä hän kaunistele niitä. Pamuk puhuu Istanbulista surun kaupunkina, johon liittyy olennaisesti osmanien rappeutuneen suuruuden merkit muinaisine rapistuvine kaupunginmuureineen.

Teos on lukemisen arvoinen riippumatta siitä, onko Istanbul mennyt tai tuleva matkakohde. Pamukilla tuntuu olevan loputon varasto mielenkiintoisia yksityiskohtia, aistikkaita vaikutelmia ja merkillisiä kertomuksia kaupungista, joka on olennainen osa hänen identiteettiään ja elämäntarinaansa.

2

Nimeä Debit käyttävä New Yorkissa vaikuttava, meksikolaistaustainen Delia Beatriz tekee mielenkiintoista, kokeellista, synkkää ambient-musiikkia. Hänen tänä vuonna julkaisema albuminsa The Long Count (Modern Love, 2022) pohjaa mayojen muinaisiin soittimiin, joista saatuja ääniä hän on yhdistellyt koneoppimista hyväksi käyttäen. Näin Beatriz itse kuvaa teoksen työstöprosessia.

Vaikea tätä on kuitenkaan ihan perinnemusiikiksi mieltää, koska tuskin kyseiset soittimet ovat koskaan aikaisemmin ihan tältä kuulostaneet. Joka tapauksessa lopputulos on tyylikkään pelkistetty, dynaaminen ja kokonaisvaltainen, scifi-tunnelmiin johdattava äänimaisema.

Tummat sävyt ja pahaenteisyys ovat The Long Countin olennaisia rakennusaineksia. Aivan pikimustaa ei tunnelma välttämättä kuitenkaan ole. Mystiikka korostuu ja tuo minulle paikoin mieleen vähän aikaa sitten näkemäni Apichatpong Weerasethakulin elokuvan Memoria, joka sijoittuu Kolumbiaan, ja jossa myös on tärkeä osa alkuperäiskansoilla myytteineen – yhdistettynä tuntemattomiin scifi-maailmoihin.

Muinaisuus yhdistyy scifiin työstötavan lisäksi myös temaattisesti. Haastattelussa Beatriz mainitsee mayojen ei-lineaarisen aikakäsityksen. Albumin nimi viittaa kuuluisaan Maya-kalenterin ”pitkälasku”-osaan, joka tunnetusti päättyi ja aloitti uuden kierroksensa joulukuussa 2012. Juuri tämän maailmanloppuunkin yhdistetyn kalenterin kautta päästään muinaisuudesta kaukaiseen tulevaisuuteen. Taidokas ja kiehtova levy.

3

Seidi Saikkosen Jälkeen (Kosmos, 2022) on ihailtavan pelkistetty dystopiaromaani. Se ei selittele tapahtunutta katastrofia, vaan keskittyy kuljettamaan kahta päähenkilöään, Leoa ja Sirua, maailmanlopun jälkeisessä Suomessa, Vaasan kaduilla ja varsinaisen toimintansa lopettaneissa kauppakeskuksissa, joista etsitään jäljelle jäänyttä tavaraa eloonjäämiskäyttöön. Käy ilmi, että aikaisemmin on piileskelty myös Helsingin metroasemilla.

Teoksen maailmassa auringosta on tullut vaarallinen, mikä tarkoittaa, että ulkona voi liikkua vain öisin. Teos on lupaava ja erityisen mielenkiintoinen myös supisuomalaisen miljöönsä takia.

Mieleen tulee väistämättä genressä tärkeäksi muodostunut Cormac McCarthyn dystooppinen romaani Tie, jossa myös vaelletaan tuhon jälkeen hämärtyvää määräpaikkaa kohden, pelätään ohikulkijoita ja etsitään eloonjäämisen viimeisiä oljenkorsia. Tosin Saikkonen tuo keitokseen sen verran paljon myös omaperäistä ainesta, ettei mistään Suomeen sovitetusta pastissista voi puhua.

4

Kesäkuun Annikin Runofestivaali oli täynnä hienoa runoutta, kuten aina. Minuun teki suuren vaikutuksen syyrialainen runoilija Ghayath Almadhoun. Hänen voimakas arabiankielinen lausuntansa yhdistettynä J.K. Ihalaisen lausumiin suomennoksiin muodostivat todella mieleenpainuneen kokonaisuuden.

Almadhoun outouttaa sodan runossaan, joka on englanninnettu nimellä The War is Over. Siinä sodan päättyminen näyttäytyy paradoksina, yhtä mahdottomana kuin kuolleiden palaaminen omaistensa luo.

Runo päättyy ”koomiseen” loppuhuomautukseen, oivallukseen, jonka mukaan Danten helvetin ensimmäinen kehä Limbo itse asiassa vastaa täsmälleen elämäämme maan päällä.

Odotan Almadhoun runouden suomentamista, koska siinä tuntuisi olevan jotakin aivan erityisen voimakasta.

5

Finlayson Art Areassa riittää mielenkiintoista katsottavaa – vieläpä ilmaiseksi. Vuoden nuorelta taiteilijalta Emma Jääskeläiseltä tilassa on esillä massiivisia kiviveistoksia, jotka ovat osa Tampereen taidemuseon näyttelyä, mutta eivät ole kokonsa vuoksi päässeet taidemuseoon.

Itselleni yksi näyttelyn kohokohta on sarjakuvataiteilija Matti Hagelbergin Läskimooses-teoksen ympärille koottu näyttely. Myös pitkän linjan grafiikkataiteilija Esa Riipan retrospektiivinen näyttely kannattaa ehdottomasti katsastaa. Suomen tunnetuimpiin taidegraafikoihin kuuluvan Riipan työt vaikuttavat suuresti taituruudellaan.

Finlayson Art Area jatkuu 28.8. asti.

Miikka Vuori

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua