Elvis luistelee loisteliaan kuvapinnan alta pakoon – arviossa Baz Luhrmannin ensi-iltamusikaali

Austin Butler on Elvis Presley. Kuva: Warner

Elviksen ensikuva on kuin muunnos Citizen Kanen avauskohtauksesta: uransa ja elämänsä loppumetreillä manageri, eversti Tom Parker muistelee yhteistä taivaltaan Elvis Presleyn kanssa. Sitten tarinaa aletaan kietoa kokoon alusta, siitä kun Parker näki Elviksen ensimmäisen kerran. Musiikista hän ei ymmärtänyt mitään, mutta hän ymmärsi yleisössä olevien naisten reaktion. Käsillä oli kultakimpale, jolla voisi repiä rahaa.

Elvis esittelee Parkerin melkoisena lierona, mikä hän epäilemättä olikin. Paksun meikin ja ehkäpä tekonenänkin taakse piiloutunut Tom Hanks vääntää Parkerin henkilökuvaa turhankin nyanssittomasti. Elviksen vanhemmat saadaan suostumaan sopimuksiin, joita he eivät aina ymmärrä. Vähän samoin kuin Amy Winehousen kohdalla, voi ainakin elokuvan perusteella kysyä, kuinka paljon kiinnostuneempi Elviksen isä oli rahantulon jatkumisesta kuin lapsensa hyvinvoinnista.

Elokuva esittää takaumina Elviksen lapsuutta ja nuoruutta ja osoittaa silloin saatuja musiikillisia vaikutteita. Presleyt asuivat pääosin ”värillisten” eli afrikkalaisamerikkalaisten alueella, ja Elvis nähdäänkin kuuntelemassa ja katsomassa niin mustien jumalanpalveluksen iloista ja haltioitunutta uskoa kuin salakapakoiden rhythm’n’bluesia.

Sieltä on peräisin myös Elviksen tapa liikuttaa lanteitaan, tuo naisia kiihottanut ja moraalinvartijoita kauhistuttanut esiintymistyyli. Katsojalla käykin mielessä, olisiko Elvis ilman Tom Parkerin kontrollia päätynyt ajan mittaan syvemmälle tähän musiikkilajiin Las Vegas -viihteen sijaan. Jälkimmäinenkin oli Parkerin kulissien takana tekemän salasopimuksen satoa. Elvistä itseään olisi kiinnostanut maailmankiertue Euroopassa ja Japanissa.

Elokuva vihjaa, että Tom Parker salasi paljon oikeasta henkilöllisyydestään, eikä hän entisten rötöstensä vuoksi olisi saanut passia, mikä lie ollut yksi syy vastustaa ajatusta ulkomaankiertueista. Nykynäkökulmasta onkin outoa ajatella, että yksi maailman tunnetuimmista poptähdistä, Elvis, ei koskaan esiintynyt kotimaansa ulkopuolella.

Ulkomaankiertuetta ehdottivat myös Elviksen uudelleenlanseerausta 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa avittaneet hippituottajat. Parkeria ei luonnollisesti tämä miellyttänyt.

Tom Hanks on manageri Tom Parker. Kuva: Warner

Baz Luhrmannin elokuva oli tiettävästi alun perin nelituntinen, josta se leikattiin nyt nähtävään 160 minuutin kestoon. Siinäkin on varmasti puoli tuntia liikaa, koska nopean dialogin, leikkauksen ja kamerakulmien kautta laukattu tarina onnistuu pituudestaan huolimatta väistelemään jokusen epämiellyttävän totuuden, vaikka Elviksen pilleririippuvuus tuodaankin selkeästi esille. Elviksen ja Priscillan suhde esitetään kahden aikuisen välisenä suhteena ja konfliktina. Se tosiasia, että Priscilla oli 14-vuotias pariskunnan aloittaessa seurustelun, unohdetaan.

Elviksen roolin tekee Once Upon a Time in Hollywoodissa sivuroolissa näyttäytynyt ja Elviksen maneerit hyvin sisäistänyt Austin Butler. Lauluosuudet ovat yhdistelmä hänen lauluaan ja Elviksen alkuperäisesityksiä.

Lopussa katsojalle jää tunne, että Elvis Presleystä ja hänen suhteestaan manageriinsa ja perheeseensä olisi varmasti saanut enemmänkin irti, jos elokuvassa olisi maltettu pysähtyä edes hetkeksi johonkin kohtaan. Nyt Luhrmannin liukas kuvapinta ei anna sille mahdollisuutta. On kuin ohjaaja jättäisi katsojan yhtä paljon Las Vegasin kasinokiillon vangiksi kuin Tom Parker jätti Elviksen.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua