Duran Duran & Chic -kombo tuli, näki ja voitti ongelmista huolimatta

Duran Duran Lollapalooza Chile -festivaalilla 2017. Kuva: Wiki Commons

Duran Duran + Nile Rodgers & Chic Helsingin Kaisaniemen puistossa 2.6.2022.

Vanhasta sanonnasta – torstai on toivoa täynnä – tuli Kaisaniemen sateisessa puistossa totista totta, kun ei-ihan-vähäinen määrä keski-ikään yltäneitä Duran Duranin ihailijoita alkoi pakkautua lavan etuosaan ennen bändin keikkaa. Monelle ”duranistille” konsertti oli 40 vuoden odottelun jälkeen unelmien täyttymys, mitä oli somen fanipalstoilla toisten samanmielisten kanssa hehkuteltu jo monta viikkoa ennen h-hetkeä.

Keikan jälkeisistä kommenteista päätellen suurin osa ainakin naispuolisista superfaneista sai juuri sen mitä halusi: pääsi kuuntelemaan ihka elävää ihku-Simonia, ihailemaan John Taylorin yhä jalat alta notkauttavaa sivuprofiilia sekä hoilaamaan suosikkihittejä sankariensa kanssa livenä. Ja vaikka koronatartunnan jälkivaikutuksista yhä kärsineen Simon Le Bonin laulusuoritus lipsui koleassa kelissä hetkittäin rääkymisen puolelle, ei sekään hardcore-faneja haitannut.

Jotkut tosin joutuivat myöntämään, että nuoren tytön kiihkeää suhdetta parikymppisiin idoleihin oli hieman vaikea replikoida, kun edessä seisoi 60-vuotiaita otsauurteisia perheenisiä, mutta kokemus oli silti tuulessa ja tuiskussa seisomisen väärti, josta riittää tarinaa vielä pitkäksi aikaa.

Biisien sovitukset oli räätälöity mainiosti livetilanteeseen sopiviksi, ja sekoitus vanhan ja uuden materiaalin välillä oli varsin onnistunut, vaikka esimerkiksi yhtyeen myydyin single The Reflex jäi kokonaan settilistasta pois.

Moni odotti myös näkevänsä lämmittelijänä esiintyneen Chicin Nile Rodgersin lavalla itse tuottamiensa Duran-biisien aikana, mutta näin ei ikävä kyllä käynyt. Kylmällä säällä lienee ollut oma vaikutuksensa siihen, että miehen nimi (huhujen mukaan) vetäistiin illan aikana tussilla yli lavalla käytetyistä settilistoista.

Konsertin herkin hetki koettiin, kun laulaja Simon Le Bon otti vahvasti kantaa Ukrainan tilanteeseen peräänkuuluttaen maan kansalaisten oikeutta normaaliin elämään ilman sotaa. Se toimi kauniina introna kauniille kappaleelle Ordinary World.

Järjestelyissä toivomisen varaa

Soittajat hoitivat hommansa kunnialla, mutta ääni- ja muustakin teknisestä esityksestä ei ikävä kyllä voi sanoa samaa.

Myönnetään, että äänimaiseman raivostuttava huojunta voidaan laittaa osittain kovan tuulen ja kaupungin vaatimien, volyymia pätkivien automaattisten rajoittimien piikkiin, mutta… onhan se häpeällistä, että tämän tason bändin äänitekniikka sakkaa näinkin pahasti.

Mikseripöydän etupuolelta soundiongelmia ei raportoitu, mutta taaemmaksi jääneiden konserttikokemus oli sitten aivan jotain muuta.

Yleisön ensimmäisessä kolmanneksessa hihkuneet fanit olivat autuaan tietämättömiä niistä haasteista, joiden kanssa heidän selkänsä takana seissyt yleisö joutui painimaan, kun mömmöisen äänentoiston ohessa muun muassa lauluosuudet katosivat jokaisen biisin kohdalla pitkiksi toviksi Helsingin harmaalle taivaalle.

Sinne karkasi myös fiilingistä iso siivu, kun välillä ei kunnolla edes tiennyt mikä kappale oli käsittelyssä.

Taaimmaisen yleisön tunnelmaa latisti myös digitaalisten näyttöruutujen naurettavan pieni koko ja varsinkin niiden sijoittelu niin matalalle, että pidemmilläkin katselijoilla oli vaikeuksia hahmottaa mitä lavalla tapahtuu.

Harmitti aivan vietävästi katsella sitä tuskaa, mitä monet lyhyehköt naispuoliset Duran-fanit kokivat oivaltaessaan, että hartaasti odotettu riemujuhla oli vääjäämättömästi romahtamassa pelkäksi katkeraksi taisteluksi paikasta, josta olisi yleisömeressä nähnyt vilauksen sankareistaan edes näyttöruudun välityksellä. Jotkut lyhyimmistä eivät luultavasti koko konsertin aikana saaneet lainkaan suoraa näkökontaktia lavalle.

Tähän kun vielä lisää muun muassa opastekylttien puuttumisen, henkilökunnan puutteellisen ohjeistuksen, priority-vieraiden pompottelun luukulta toiselle (rannekkeiden perässä) sekä esiintyjien sateensuojana olleen kattopressun osittaisen pettämisen, on konsertin järjestäneellä taholla lievää vakavampi peiliin katsomisen paikka.

* *

Luunkova rutiini esiintyjien apuna

Laulaja Le Bonilla oli pariin otteeseen hieman vaikeuksia peittää harmistustaan siitä, kun vettä alkoi vihmoa jopa lavalla esiintyvien starojen niskaan, mutta kokeneena esiintyjänä hän onnistui illan edetessä kääntämään energiansa positiivisen puolelle.

Niin teki myös muukin bändi; John Taylor jaksoi tyylilleen uskollisena hymyillä koko show’n ajan, kosketinsoittaja Nick Rhodes hoiti homman ovelan myhäilevällä rutiinillaan (vaikka näpit varmasti olivat umpijäässä) ja rumpali Roger Taylor takoi kannujaan niin kuin on aina takonut; vakavahkolla pokerinaamalla, josta on vaikea lukea tunnetiloja suuntaan tai toiseen.

Neutraalin tarkkailijan silmissä Duran Duranin keikka ei tarjonnut mitään mullistavia tai elämää suurempia elämyksiä mutta ei myöskään ollut pettymys, vaikka esimerkiksi valoshow jäi hieman kesyksi ja yllätyksettömäksi näin isolle bändille. Yhtye teki sen, mihin ammattimiehet vaikeissa olosuhteissa pystyivät. Enempää ei voi vaatia.

Chic tyhjensi pajatson

Hittimaakari Nile Rogdersilla kävi sään suhteen parempi tuuri, sillä hänen Chic-yhtyeensä pääsi esittämään oman osuutensa ilman taivaalta tippuvaa vettä. Show oli tosin niin mukaansatempaava, että se olisi varmasti toiminut kaatosateessakin. Myös äänen tekninen laatu pysyi tasokkaana keikan alusta loppuun asti.

Symppis-Nilen poikamaisen innostunut habitus on aina ollut omiaan riisumaan jäyhemmänkin katsojan aseista, joten ei ollut ihme, että illan yleiseltä tunnelmaltaan parhaat bailut koettiin jo ennen pääesiintyjää. Toisin kuin joillakin arvonsa vähän liiankin hyvin tuntevilla Duran-kollegoilla, Rodgersilla ei ole uransa aikana milloinkaan ollut egon paisumiseen liittyviä oireita.

Chic-miehen tuottamien legendaaristen tanssikappaleiden määrä on hengästyttävä. Ihan jo fyysisestikin; kun silmiin ja korviin pukkaa tiiviinä koosteena pelkkää toinen toistaan tutumpaa diskohittiä yksi toisensa perään, on paikoillaan pysyminen mahdoton rasti.

Kyseinen tykitys olisi varmasti puraissut myös nuorempaan bileväkeen, jos heitä vain olisi ollut paikalla; yleisöstä löytyi surullisen vähän alta kolmekymppisiä kuulijoita. Ja heistäkin suuri osa edusti äiti-tytär-kombinaatioita. Nuoria, silmämääräisesti 20+-vuotiaita miehiä tuli koko illan aikana vastaan huimat neljä (4) kappaletta.

Sääolosuhteista, teknisistä haasteista ja järjestelymokista huolimatta tapahtuman kokonaisannista jäi jees-fiilis. Kun yhden illan aikana saa nähdä ja kokea samalla lipulla (peruslippu jyvitettynä 40 euroa per bändi) kaksi näin suurta nimeä, ei voi kun olla tyytyväinen siihen, että pääsi olemaan mukana.

Juha Kurkikangas

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua