Kuka sinä olisit ollut eläinkokeiden rumassa historiassa? Arviossa Ylen dokumentti Tieteen sokaisemat

Kuva: Yle

Ensiksi ajattelin, että en pysty katsomaan Riikka Kaihovaaran dokumenttia Tieteen sokaisemat (2022). Ajatus siitä, että keskellä Helsinkiä sijaitsi vuosikymmeniä yliopiston fysiologian laitos, jossa tehtiin kärsimystä tuottaneita eläinkokeita apinoilla, kissoilla, koirilla ja jyrsijöillä, tuntui liian vastenmieliseltä.

Eräs tutkija kutsui laboratorioon haalittuja kotikissoja kertakäyttöeläimiksi. Hän sanoi itse irtaantuneensa eläinkokeista varsin varhaisessa vaiheessa vain siksi, ”ettei eläinten kanssa voinut kommunikoida”.

Monet apinoista joutuivat kokeiden kohteeksi vuodesta toiseen. Valveilla olevat apinat sidottiin niin sanottuun apinatuoliin. Tutkimuksen tähden apinavauvojen silmät ommeltiin umpeen yhdeksäksi kuukaudeksi. Ne erotettiin täysin emoistaan, jotta nähtäisiin, miten ne reagoivat. Apinoita ja muita eläimiä valvotettiin (unenestokokeita tehdään yhä jyrsijöillä) loputtomasti ja niiden hermosoluja murskattiin.

Apinalaboratorio toimi Kruunuhaassa 1960-luvulta 1990-luvun loppuun. Suomessa apinoiden käyttö koe-eläiminä loppui 2000-luvun alussa. Kädellisten eläinten käyttäminen koe-eläiminä jatkuu Aasiassa ja Yhdysvalloissa. Apinalaboratoriota pyörittänyt Synnöve Carlson on jatkanut kokeita yhdessä kiinalaistutkijoiden kanssa.

* *

Dokumentista ei käy selväksi, kuinka paljon esimerkiksi Juhani Hyvärisen apinoille tekemät aivokuoritutkimukset hyödyttivät myöhemmin epilepsian, muistisairauksien tai aivovammojen tutkimusta ja hoitoa. Varmasti ne jollakin lailla hyödyttivät, olivathan ne sen ajan mittapuulla huippututkimusta.

Sillekään ei saa täyttä vahvistusta, että hänen puolisonsa Lea Hyvärisen ja muutaman muun eläintutkimukset olisivat hyödyttäneet niin vahvasti näkövammaisten lasten kuntoutusta kuin Hyvärinen haluaa dokumentissa itse ajatella ja muistella. Hän tuntuu kuitenkin katuvan osallistumistaan eläinkokeisiin.

* *

Dokumenttia on kuvitettu perusteellisesti niin vanhoilla valokuvilla kuin mustavalkoisilla vanhoilla dokumenttiosuuksilla. Myös valittu musiikki tukee hyvin alakuloista ja ahdistavaa kerrontaa.

Dokumentti on rakennettu monipuolisesti ja ihmeenkin kiihkottomasti. Siinä kuullaan tutkijoita, eläintenhoitajaa, entistä koe-eläinbiologia ja nykyistä tietokirjailijaa sekä eläinlääkäriä. Katsoja voi mielessään valita, kenen saappaissa olisi itse kulkenut 1960–1980-luvuilla, jos olisi tehnyt työtään tuossa maailmassa.

Tutkijoiden haastatteluosuudet antavat vaikutelman, etteivät he edelleenkään, ihan vilpittömästi, näe kokeissa niin suurta kärsimystä kuin eläintenystävät. He eivät edes mainitse esimerkiksi sitä psyykkistä kärsimystä, jota kokeet ovat eläimille aiheuttaneet.

* *

Kuinka paljon tieteellisessä tutkimuksessa saa aiheuttaa eläimelle kärsimystä, jos siitä on tulevaisuudessa hyötyä jollekin? Ja onko väliä, minkä eläinlajin edustaja kärsijä on? Näihin kysymyksiin meillä ihmisillä ei ole vieläkään yhtä ainoaa vastausta.

Voi siis vain suositella Riikka Kaihovaaran edelleen valitettavan ajankohtaisen dokumentin katsomista päivänä, jolloin oma pokka kestää, eikä käy niin kuin meille ihmisille liian usein käy – että emme pysty, koska emme halua pahoittaa mieltämme.

Heli Mustonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua