KOM-teatterin Runar ja Kyllikki on epätasainen tulkinta Jussi Kylätaskun mestariteoksesta

Paavo Kinnunen ja Ella Mettänen. Kuva: Noora Geagea

Jussi Kylätaskun kenties tunnetuin näytelmä, Runar ja Kyllikki (1974), on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden moderni klassikko. Ja ihan syystä. Kylätaskun teksti on yksinkertaisesti sanottuna loistava ja näytelmä on täynnä herkullisesti rakennettuja roolihahmoja. Runar ja Kyllikki on taitavasti rakennettu kokonaisuus, jossa kirjailija pohtii väkivallan, seksuaalisen himon ja uskonnollisen fundamentalismin yhteyksiä.

Brechtiläisesti rakennettu teksti vieraannuttaa lukijan/katsojan kertomuksen aikana erilaisin lauluin ja balladein muistuttaen, että kyseessä on fiktio. Runar ja Kyllikkihän viittaa vahvasti Kyllikki Saaren murhatapaukseen 1950-luvulla, josta tuli aikansa mediailmiö. Myös näytelmän Runarilla on esikuvansa todellisuudesta.

Tekstin syvintä ydintä on kuitenkin pohdinta yksilön selviytyminen yhteisössä, jonka todellisuus rakentuu kaksinaismoralismille. Seksuaalisuus on synti, mutta ovien sulkeuduttua me kaikki olemme halujemme ja himojemme vankeja.

Kuva: Noora Geagea

Lauri Maijala työryhmineen on vihdoin tuonut tämän suomalaisen teatterin modernin klassikon KOMiin, teatteriin, jonka ohjelmiston yhtenä kivijalkana ovat olleet koko sen historian ajan suomalaiset näytelmätekstit. Vihdoin myös siksikin, että tuotannon alku osui keskelle pandemiaa ja jo valmiiksi harjoiteltu esitys siirtyi yli vuodella.

Maijala on kääntänyt Komin tulkinnassa koko ensemblen roolituksen päälaelleen. Runaria esittää Ella Mettänen ja Kyllikkiä Paavo Kinnunen. Komiikkaahan tästä näkökulmien muutoksesta väistämättä syntyy. Katsojilla on naurussa pitelemistä, kun hempukkamaisen Eijan roolin tekee ulkoisesti maskuliininen Juho Milonoff.

Ratkaisua voi tietysti tulkita monella tapaa. Onko lopulta kyse ihmisestä, niin kuin ohjaaja Maijala alun tervetuliaissanoissaan koskettavasti toteaa. Vai onko ratkaisu eräänlainen statement tässä ajassa käytävään keskusteluun sukupuolten ahtaasta määrittelystä?

Minusta ratkaisu tuntuu päälleliimatulta. Se syö sisällön tulkinnasta tehoja. Varsinkin ensimmäisellä puoliajalla tämä gender blender meinaa heilahtaa puskafarssin puolelle. Kylätasku on kirjoittanut tarinan täyteen herkullisia henkilökuvia, jotka operoivat ja sähläävät hämäläisessä pikkukylässä – ympäristössä, jossa miehet ovat miehiä ja naiset naisia.

Nyt kun nämä roolit tehdään vielä korosteisesti toisesta sukupuolesta käsin, lopputulemana on vähän puuduttavaa ja yliviritteistä uhoa ja rillumareita, jossa tekoviiksetkään eivät tahdo pysyä näyttelijän naamalla. Tässä meuhkaamisessa myös tarinan päähenkilöiden (Runar ja Kyllikki) kehityskaari on vaarassa jäädä vähän ulkokehälle.

Juho Milonoff ja Lotta Lindroos. Kuva: Noora Geagea

Maijalan sovitus korostaa uskonnon roolia. Kylätaskun alkuperäisen tekstin upeat kansanballadit on korvattu tutuilla virsillä. Se on vähän sääli, koska juuri balladeissa – herkullisen dialogin lisäksi – Kylätaskun mestarillinen kynä on parhaimmillaan.

Toisella puoliajalla tekeminen onneksi fokusoituu ja Maijalan taito rakentaa koskettavia näyttämökuvia pääsee paremmin oikeuksiinsa. Tarina saa tummempia sävyjä yhteisön etsiessä murhaajaa. Samalla kukin saa oman hetkensä harjoittaa omaa katumustaan. Tähän toki ansionsa on Kylätaskun tekstillä. Taitavan dramaatikkona hän vie tarinan kohti sen traagista finaalia.

Satu Silvo ja Paavo Kinnunen. Kuva: Noora Geagea

Ella Mettänen tekee riipaisevan tulkinnan yhteisön hyljeksimänä Runarina. Hänen vähän androgyynimäinen habituksensa sopii erinomaisesti omaa seksuaalisuuttaan haparoiden etsivän nuoren evakkopojan rooliin. Mettäsen monologit tavoittavat hienosti Runarin kaipuun luontoon, jonne hän toivoisi sulautuvansa.

Paavo Kinnusen Kyllikissä on toki rooliin sopivaa lapsenomaista herkkyyttä ja viattomuutta, mutta samalla tulkinnassa jää kaipaamaan sitä nupullaan olevaa heräävää seksuaalisuutta. Tässä kohtaa roolituksen kääntäminen kääntyy itseään vastaan.

Muista rooleista jää erityisesti mieleen Satu Silvo Isäntä Laihona. Hän tekee kylän henkisenä johtajana ja sadistisena Kyllikin isänä hienon tulkinnan, jossa balanssi mietityn pienesti tekemisen ja leimahtavan raivon välillä on kohdillaan.

Mitä vuonna 1974 kirjoitettu näytelmä – joka on yksi ajankuva 1950- ja 1960-lukujen vaihteen toksisen maskuliinisuuden täyttämästä todellisuudesta – sitten tarjoaa tämän päivän katsojalle? KOM-teatterin tulkinta ei valitettavasti anna kysymykseen selkeää vastausta. Ehkä joskus olisi hyvä luottaa tekstin voimaan ja vahvan enseblen osaamiseen.

Jussi Kareinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua