KIRJAT | Tanja Railon esikoisromaanissa musta huumori ja hengästyttävä myötätunto vuorottelevat koukuttavasti. Kirja tekee taitavan kaaren chick litistä säröilevän mielen kuvaukseen.
”Tanja Railolla on räävitön passiivisaggressiivisen huumorin ja iskevän kielen taju.”
ARVOSTELU
Tanja Railo: Muovilusikkalapset
- Basam Books, 2022.
- 205 sivua.
Toiset syntyvät kultalusikka suussa. Ne muut ovat usein parempia peittämään sen, mistä ovat tulleet.
Tanja Railon esikoisromaanissa Muovilusikkalapset (Basam, 2022) päähenkilö Kirsi on kitkerän virheetön suoriutuja. Hänellä on omistusasunto, mallimittainen kroppa ja oma lasiseinäinen koppi työpaikallaan isossa mediayrityksessä.
Ystäviä Kirsillä ei ole, eikä juuri haaveita. Työssäkään ei odota seuraava porras, vaan palkkio hyvin hoidetusta tehtävästä on seuraava tehtävä.
Kirja alkaa melkeinpä chick lit -henkisestä tyylikkäästä boss ladyn elämästä. Kirsin neuletakkien ja huulipunan alla kalvaa kuitenkin mustanpuhuva synkeys, joka paljastuu pala palalta.
Yhtenä päivänä puhelin soi ja vaivalla unohdettu menneisyys saa Kirsin kiinni sekunnin murto-osassa. Synkeys repeää myrskyksi, joka laittaa huolella järjestellyn elämän mullin mallin. Romahduksen voima tuntuu suorastaan yliluonnolliselta, mutta todellisuus jättää riittävän kauheat jäljet.
Samaan aikaan Kirsin eteen putoaa sattumalta myös ihastuminen, joka tuntuu lupailevan jotain ihanaa, pehmoista ja lämpöistä – ja kipua hän kyllä kestää, mutta nämä ovat paljon vaikeampia asioita. Voiko ihmisiin luottaa? Odottaako edessä vain se, minkä taakseen jättää, vai voisiko kaikki muuttua paremmiksi?
Kirja koukuttaa nopeasti ja paljastaa korttinsa lähes trillerimäisellä jännittävyydellä, jonka nautinnollisuuden säästämiseksi juonesta ei kannata paljastaa kovin paljoa etukäteen. Tanja Railolla on räävitön passiivisaggressiivisen huumorin ja iskevän kielen taju, joilla hän tavoittaa sekä toimistotyön vieraannuttavuuden että liikaa kestäneen mielen säröilyn. Hän esittää vimmaisesti selviytyvän, hankalaluontoisen Kirsin lämmöllä, joka ei herätä sääliä, vaan raivokasta myötätuntoa. Voi ihminen, kuinka yksin voitkaan olla.
Kirsin tarina ei ole HS Vision voimaannuttava selviytymiskertomus, vaan riipaisevan rehellinen oodi rikkinäisille. Se onkin paljon lohdullisempaa: muovilusikkalapset, massatuotannolla roskiin heitettäviksi tehdyt, voivat olla päähenkilöitä. Silloinkin, kun eivät aivan pärjää.
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Olivatko Lalli ja Elina sittenkin lihaa ja verta, kysyy Mikko K. Heikkilä teoksessaan Taruissa on totta
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.
Hybridinen teos pohtii merkityksiä ja muutosta – arviossa Taneli Viljasen Glitterneste
KIRJAT | Taneli Viljasen Glitternesteessä muoto ja sisältö palvelevat taidokkaasti toisiaan. Queerbarokin haaste otetaan tosissaan.
Heti ensimmäisen roolin jälkeen Anthony Hopkins tiesi, ettei ryhtyisi leipuriksi – arviossa muistelmateos Hyvin sinä pärjäsit
KIRJAT | Jonkun sivun kirjaa luettuaan arvaa, ettei Anthony Hopkinsin maailmassa ole järkeä kirjoittaa muistelmia kertomatta totuutta.