KIRJAT | Tanja Railon esikoisromaanissa musta huumori ja hengästyttävä myötätunto vuorottelevat koukuttavasti. Kirja tekee taitavan kaaren chick litistä säröilevän mielen kuvaukseen.
”Tanja Railolla on räävitön passiivisaggressiivisen huumorin ja iskevän kielen taju.”
ARVOSTELU
Tanja Railo: Muovilusikkalapset
- Basam Books, 2022.
- 205 sivua.
Toiset syntyvät kultalusikka suussa. Ne muut ovat usein parempia peittämään sen, mistä ovat tulleet.
Tanja Railon esikoisromaanissa Muovilusikkalapset (Basam, 2022) päähenkilö Kirsi on kitkerän virheetön suoriutuja. Hänellä on omistusasunto, mallimittainen kroppa ja oma lasiseinäinen koppi työpaikallaan isossa mediayrityksessä.
Ystäviä Kirsillä ei ole, eikä juuri haaveita. Työssäkään ei odota seuraava porras, vaan palkkio hyvin hoidetusta tehtävästä on seuraava tehtävä.
Kirja alkaa melkeinpä chick lit -henkisestä tyylikkäästä boss ladyn elämästä. Kirsin neuletakkien ja huulipunan alla kalvaa kuitenkin mustanpuhuva synkeys, joka paljastuu pala palalta.
Yhtenä päivänä puhelin soi ja vaivalla unohdettu menneisyys saa Kirsin kiinni sekunnin murto-osassa. Synkeys repeää myrskyksi, joka laittaa huolella järjestellyn elämän mullin mallin. Romahduksen voima tuntuu suorastaan yliluonnolliselta, mutta todellisuus jättää riittävän kauheat jäljet.
Samaan aikaan Kirsin eteen putoaa sattumalta myös ihastuminen, joka tuntuu lupailevan jotain ihanaa, pehmoista ja lämpöistä – ja kipua hän kyllä kestää, mutta nämä ovat paljon vaikeampia asioita. Voiko ihmisiin luottaa? Odottaako edessä vain se, minkä taakseen jättää, vai voisiko kaikki muuttua paremmiksi?
Kirja koukuttaa nopeasti ja paljastaa korttinsa lähes trillerimäisellä jännittävyydellä, jonka nautinnollisuuden säästämiseksi juonesta ei kannata paljastaa kovin paljoa etukäteen. Tanja Railolla on räävitön passiivisaggressiivisen huumorin ja iskevän kielen taju, joilla hän tavoittaa sekä toimistotyön vieraannuttavuuden että liikaa kestäneen mielen säröilyn. Hän esittää vimmaisesti selviytyvän, hankalaluontoisen Kirsin lämmöllä, joka ei herätä sääliä, vaan raivokasta myötätuntoa. Voi ihminen, kuinka yksin voitkaan olla.
Kirsin tarina ei ole HS Vision voimaannuttava selviytymiskertomus, vaan riipaisevan rehellinen oodi rikkinäisille. Se onkin paljon lohdullisempaa: muovilusikkalapset, massatuotannolla roskiin heitettäviksi tehdyt, voivat olla päähenkilöitä. Silloinkin, kun eivät aivan pärjää.
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Koulu pelastaa nälkäkuolemalta ja antaa lukemisen lahjan – arviossa Helvi Hämäläisen elämäkerta Kauneudenrakastaja
KIRJAT | Helvi Hämäläinen oli 1900-luvun suomalaisista naiskirjailijoista se, joka tiesi mitä halusi, aina saamatta sitä. Minna Maijalan elämäkerrassa jokaisella sanalla on merkityksensä.
Osamu Dazain Narrin kukkia on lyhytromaani, joka ei luota tarpeeksi omiin vahvuuksiinsa
KIRJAT | Dazai yrittää tuoda esiin jotain uutta ja erilaista, mutta keino on niin kuin useimmat neljännen seinän rikkomiset, eli se on vanhentunut alta aikayksikön.
Oikeudenkäyttöä Vanhan Rooman tapaan – arviossa Ciceron Milon puolesta
KIRJAT | Vanhan Rooman ajoista ja roomalaisten oikeusajattelusta kiinnostuneelle teos on pikku helmi: näin he siis puhuivat totuutta venyttäen ja vanuttaen.
Anton Montin Ultrat vie italialaisen jalkapallomaailman sairauksiin
KIRJAT | Jalkapallon pimeää ja intohimoista marginaalia kuvaava teos Italian stadioneilta ja niiden liepeiltä.