KIRJAT | Tanja Railon esikoisromaanissa musta huumori ja hengästyttävä myötätunto vuorottelevat koukuttavasti. Kirja tekee taitavan kaaren chick litistä säröilevän mielen kuvaukseen.
”Tanja Railolla on räävitön passiivisaggressiivisen huumorin ja iskevän kielen taju.”
ARVOSTELU
Tanja Railo: Muovilusikkalapset
- Basam Books, 2022.
- 205 sivua.
Toiset syntyvät kultalusikka suussa. Ne muut ovat usein parempia peittämään sen, mistä ovat tulleet.
Tanja Railon esikoisromaanissa Muovilusikkalapset (Basam, 2022) päähenkilö Kirsi on kitkerän virheetön suoriutuja. Hänellä on omistusasunto, mallimittainen kroppa ja oma lasiseinäinen koppi työpaikallaan isossa mediayrityksessä.
Ystäviä Kirsillä ei ole, eikä juuri haaveita. Työssäkään ei odota seuraava porras, vaan palkkio hyvin hoidetusta tehtävästä on seuraava tehtävä.
Kirja alkaa melkeinpä chick lit -henkisestä tyylikkäästä boss ladyn elämästä. Kirsin neuletakkien ja huulipunan alla kalvaa kuitenkin mustanpuhuva synkeys, joka paljastuu pala palalta.
Yhtenä päivänä puhelin soi ja vaivalla unohdettu menneisyys saa Kirsin kiinni sekunnin murto-osassa. Synkeys repeää myrskyksi, joka laittaa huolella järjestellyn elämän mullin mallin. Romahduksen voima tuntuu suorastaan yliluonnolliselta, mutta todellisuus jättää riittävän kauheat jäljet.
Samaan aikaan Kirsin eteen putoaa sattumalta myös ihastuminen, joka tuntuu lupailevan jotain ihanaa, pehmoista ja lämpöistä – ja kipua hän kyllä kestää, mutta nämä ovat paljon vaikeampia asioita. Voiko ihmisiin luottaa? Odottaako edessä vain se, minkä taakseen jättää, vai voisiko kaikki muuttua paremmiksi?
Kirja koukuttaa nopeasti ja paljastaa korttinsa lähes trillerimäisellä jännittävyydellä, jonka nautinnollisuuden säästämiseksi juonesta ei kannata paljastaa kovin paljoa etukäteen. Tanja Railolla on räävitön passiivisaggressiivisen huumorin ja iskevän kielen taju, joilla hän tavoittaa sekä toimistotyön vieraannuttavuuden että liikaa kestäneen mielen säröilyn. Hän esittää vimmaisesti selviytyvän, hankalaluontoisen Kirsin lämmöllä, joka ei herätä sääliä, vaan raivokasta myötätuntoa. Voi ihminen, kuinka yksin voitkaan olla.
Kirsin tarina ei ole HS Vision voimaannuttava selviytymiskertomus, vaan riipaisevan rehellinen oodi rikkinäisille. Se onkin paljon lohdullisempaa: muovilusikkalapset, massatuotannolla roskiin heitettäviksi tehdyt, voivat olla päähenkilöitä. Silloinkin, kun eivät aivan pärjää.
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ranskalainen bestseller-kirjailija osaa huiputtaa lukijaansa – arviossa Guillaume Musson Joku toinen
KIRJAT | Ranskalaisen Guillaume Musson uusimmassa romaanissa kertomus kulkee neljän ihmisen kautta.
Korttihuijarien matkassa sata vuotta sitten – arviossa Kari Koskelan Kolmen kortin heitto
KIRJAT | Kari Koskela on perehtynyt huolella 1910- ja 1920-lukujen korttihuijareihin ja kertoo yksityiskohtaisesti, miten maalaisisänniltä ja kotimaahan palanneilta siirtolaisilta vietiin rahat korttitempuilla.
Diktaattorit, totalitarismi, etupiirit, populismi, ääriliikkeet – 1930-luvun kylmäävät kaiut Jussi Pekkarisen kirjassa
KIRJAT | Jussi Pekkarinen jatkaa Kävin ja kuulin 2 -kirjassaan ulkoasiainhallinnon poliittisen raportoinnin kuvaamista ja analysointia terävällä ja elävällä otteella.
Elää voi täysillä ilman muiden lupaa – Laura Voutilainen kertoo avoimesti yksityiselämästään ja taiteilijaelämästään
KIRJAT | Katja Frangen Enemmän kuin ääni -kirjaa lukee erityisellä mielenkiinnolla, koska kohde osaa kertoa ja kirjoittaja kirjoittaa.