Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Samuli Huttunen valitsi viisi kulttuurin tuotetta, jotka liudentavat luonnon ja ihmisen välistä rajaa.
1
Tanskalaisen noise-artisti Puce Maryn albumin The Drought (PAN 2019), suomeksi kuivuus, kansikuva ei juuri voisi paremmin kuvata ilmastonmuutoksen leimaamaa aikakautta. Torbjørn Rødlandin valokuvassa lapsi yrittää puraista kolikoiden myrkyttämää omenaa.
Frederikke Hoffmeier eli Puce Mary kuvailee Red Desert -kappaleessa yhteiskunnan ja luonnontuhon alle tukehtumisen tunnetta. Levyllä henkilökohtaisesta tulee poliittista tavalla, joka ei liiku pelkästään symbolisen tason identiteettikysymyksissä, vaan on lähes kivuliaan ruumiillista pyrkiessään kuulijan ihon alle.
Loppuun asti hiottu äänisuunnittelu ei välttämättä ole juuri se asia, jota noiselta yleensä kaipaa. The Droughtin paikoin kliinisen kirkas, paikoin musertavan raskas äänimaisema kuitenkin vain alleviivaa ihmisen ajan vieraantumisen ja epätoivon ilmapiiriä. Puce Mary todistaa, että noisen ja power electronicsin työkaluja voi uudistaa turvautumatta kliseisiin shokkitaktiikoihin ja karskiin ja tympeään meteliin säilyttäen silti musiikin intensiivisyyden.
Raakaöljylle painetun vinyylin A- ja B-puolen avaavien kappaleiden nimet Dissolve ja Coagulate viittaavat aineen erottamiseen ja yhteentuomiseen alkemiallisessa prosessissa, jossa karkeampi aine pyritään muuttamaan hienojakoisemmaksi monimutkaisten vaiheiden kautta. Populaarikulttuurissa kullanvalmistuksen taitona tunnettu alkemia tähtää tosiasiassa ihmisen hengen jalostamiseen alemmalta tasolta korkeammalle.
Alkemia yhdistää luonnontieteen, taiteen ja mystiikan saumattomasti kokeelliseksi traditioksi, jossa kemialliset prosessit, taivaankappaleet ja alkuaineet saavat salatun metafyysisen kaksoismerkityksen.
Siinä missä moderni valistunut järki pyrkii erittelyyn, alkemia tuo näennäiset vastakohdat takaisin yhteen.
Antti Salminen Mir / Kuva: Samuli Huttunen
2
Kirjailija ja filosofi Antti Salminen on myös kertonut pitävänsä alkemiaa läheisenä liittolaisena.
Kokeellista elämänmuotoa, öljynjälkeistä maailmaa ja elon moninaista tuntemattomuutta kartoittavien filosofisten teostensa lisäksi Salminen on kirjoittanut kaksi fragmentaarista fiktiivistä romaania, loistavan Lomonosovin moottorin (Poesia, 2014) ja sen eräänlaisen jatko-osan Mir (Poesia, 2019).
Mir kertoo miljoonia vuosia jatkuneesta sodasta kasvien ja sienten välillä. Kirja seuraa erään sienenmielisen klikin elämää Keski-Venäjällä sijaitsevassa hylätyssä Mirin avolouhoksessa. Jokseenkin epäselvää on kuitenkin, miksi tai miten tätä sotaa oikeastaan käydään.
Sienenmielisten joukkojen kasvienvastaiset sotatoimet tuntuvat järjettömiltä, vaikka samalla jatkamme omaa välinpitämätöntä kulutuksen ja talouskasvun sotaamme kaikkea elollista vastaan, tietämättä oikein miksi.
”Näin löydetään takaisin paratiisiin, kun se on mätänemäisillään. Ei enää, ei vielä, ei koskaan kasvien ylimielistä mielivaltaa, kunhan sienten muinaisherruus ja maatumisen villi hellämielisyys.
Täällä missä vallitsee noidankehien maan-alinen geometria, siitä pelkistetty arkkitehtuuri. Selkeä kuin psykoosissa punottu nuotta.
Tämä toisenvarainen lahopuutarhamme. Maatumisen kirkko.”
– Antti Salminen: Mir (Poesia 2019)
Sienet haastavat käsityksemme elämästä.
Ne hämärtävät kasvi- ja eläinkunnan rajaa sijoittumalla kiusallisesti niiden väliin. Ne viettävät maanalista elämäänsä meiltä piilossa. Meille näkyvä osa, jonka yleensä ajattelemme olevan sieni, on todellisuudessa vain itiöemä. Suurin osa sienestä on rihmastoa.
Malheurin metsässä Yhdysvaltojen Oregonissa elää maailman suurin tunnettu elävä organismi, yli yhdeksän neliökilometrin alueelle levittäytyvä mäntymesisieni (Armillaria ostoyae), jonka arvioidaan olevan 2 400–8 650 vuoden ikäinen. Se olisi siis saattanut olla elossa ennen kuin Suomessa viljeltiin maata.
Onko tämä valtava sieni — englanninkieliseltä lempinimeltään Humongous Fungus — yksi organismi vai monta? Onko se ylipäätään elävä siinä mielessä kuin yleensä ajattelemme elämää?
”Rööriksi” kutsumassaan kaivoksessa majailevat maailmasta luopuneet sienenmieliset kapinalliset pyrkivät yhteyteen rihmastojen kanssa ja etsivät pääsyä ”v-sfääriin” eli varjobiosfääriin.
Varjobiosfääri on joidenkin biologien esittämä teoria vaihtoehtoisen elämän olemassaolosta. Se, miten määrittelemme elämän, perustuu siihen, millaista tuntemamme elämä on. Voisiko olla, että on olemassa toinen elämä, toinen elonkehä, jonka olemassaoloa emme ymmärrä tai havaitse, koska se on elossa meille tuntemattomalla tavalla?
Toisaalta kaikki elämä on lopulta elossa meille tuntemattomalla tavalla. Kuten Salminen ja filosofi Tere Vadén kirjoittavat esseistisessä kirjassaan Elo ja anergia (niin & näin, 2018), edes tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, miten elämä tulisi määritellä.
Voimme nimetä elonkirjon moninaisuuden yhdeksi luonnoksi, luokitella sen taksonomiseen järjestelmään, alistaa sen mitattaviksi suureiksi ja tallettaa akateemisten journaalien tietokantoihin, mutta emme koskaan voi tietää, miltä tuntuu olla toinen, elossa toisella tavalla, olla hirvi, susi, pääsky, sieni tai puu.
3
Eräänlaista vaihtoehtoista ja tuntemattomissa olevaa elämää tutkii myös yhdysvaltalaisen Holly Herndonin levy Proto, joka yhdistelee kuorolaulua futuristiseen elektroniseen musiikkiin.
Kuoroharmonioiden seassa risteilee yksi aavemainen, vieras ääni, jonka joskus luulee melkein erottavansa ihmisäänten seasta. Tuo ääni kuuluu Herndonin ja hänen kumppaninsa, taiteilija ja filosofi Mat Dryhurstin kasvattamalle tekoälylle, jota he kutsuvat nimellä Spawn, jälkeläinen.
Fader-lehden haastattelussa Herndon kertoo, että he opettivat Dryhurstin kanssa ”AI-vauvaksi” kutsumaansa Spawnia laulamaan syöttämällä sille omaa ääntänsä opetusmateriaalina. Kuorossa Spawn esiintyy yhtenä äänenä muiden joukossa.
Levyllä kuuluu erityisesti Sacred Harpiksi kutsuttu Britanniassa, Irlannissa ja Yhdysvaltojen eteläosissa yleinen kuorolauluperinne, joka muistuttaa körttien virrenveisuuta.
Lauluissa siirretty yhteisöllinen perinne on yksi vanhimpia inhimillisen kulttuurin muotoja. Suomessakin kalevalaiset myyttiset tarinat ovat säilyneet tähän päivään saakka juuri runolaulajien ansiosta.
Tekoäly on vielä kaukana pisteestä, jossa voidaan kysyä, pitäisikö sitä kohdella henkilönä tai onko sillä tietoisuus. Herndonin levyn nimi Proto kuitenkin viittaa jotain edeltävään vaiheeseen — mahdolliseen murroskohtaan ihmisen historiassa, jonka tuottaa ihmisen ja tekoälyn yhteenliittyminen.
Jos jossain vaiheessa tekoäly todella pystyy luomaan omia kulttuurin muotojaan ja perinteitään, mitä meille ihmisille silloin jää jäljelle perusteluksi asemallemme muun elollisen yläpuolella? Kuinka silloin enää selitämme lehmälle, siniketulle ja kanalle, naalille, sudelle ja tunturihaukalle, alistamillemme miljardeille tuotantoeläimille sekä nurkkaan ajamillemme villeille eläimille, että me olemme erityisiä, meillä on oikeus?
Mäntän kuvataideviikot Pekilossa. Kuva: Timo Nieminen
4
Vielä toistaiseksi elämme silti ihmisen aikakaudella. Geologit ovat ehdottaneet, että meidän pitäisi alkaa puhua antroposeenista, ihmisen ajasta, koska öljyn mahdollistaman tuhoisan modernin elämäntapamme ansiosta jälkemme näkyy kaikkialla planeetalla ja jopa geologisissa kerrostumissa.
Mäntän kuvataideviikkojen Marja Helanderin loistavasti kuratoima näyttely Ihmisen aika kartoittaa taidetta antroposeenin aikana.
Näyttelyn ripustus on taidokas. Keskelle alakerran lattiaa sijoitettu Minna Kangasmaan alkemian kaoottiseen alkutilaan ja todellisuuden perustana olevaan salaperäiseen aineeseen viittaava luonnonsavinen Prima Materia (2019) saa teosta kiertävän katsojan havainnoimaan seinälle ripustettua viisiosaista Beingiä (2019) juuri oikeasta kulmasta.
Juhana Moisanderin painajaismaisessa videoteoksessa Pyhän Antoniuksen kiusaus (2019) ihmisruumiit vääntelehtivät ja kiipeilevät toistensa päällä pimeässä tilassa. Ihmisestä tulee pelkkää massaa, nimetön ja ei-yksilöllinen – sellainen millaisena olemme tottuneet näkemään muut eläimet.
Saamelaisten taiteilijoiden Niillas Holmbergin, Jenni ja Petra Laitin ja Outi Pieskin yhteistyössä Ellos Detnu -ryhmän kanssa toteuttama Moratoriadoaimmahat (Moratoriotoimisto, 2018), jota taiteilijat ovat itse kuvailleet ”yhteisötaiteelliseksi itsemääräämishankkeeksi”, on tärkeä dokumentti taiteen kietoutumisesta politiikkaan ja suoraan toimintaan.
Matti Aikion videoteoksessa on vaikea nähdä, kuinka Suomessa uhanalaisten petojen ahman ja suden suojelun kritisoiminen ja haikailu rajoittamattomien tappolupien perään oikein edustavat saamelaisten erityistä luontosuhdetta. Saamelaisten huoli perinteisen elämäntapansa säilymisestä ja vaatimukset laajemmasta itsemääräämisoikeudesta ovat toki oikeutettuja.
Ranskalainen yhteiskuntafilosofi Bruno Latour kirjoittaa kirjassaan Emme ole koskaan olleet moderneja (Vastapaino, 2006) modernin perustuvan luonnon ja kulttuurin erottamiseen toisistaan käsitteellisellä tasolla.
Kutsumme kulttuuriksi kaikkea sitä, mikä ei ole luontoa, ja luonnoksi sitä, mikä ei ole kulttuuria. Näin moderni ihminen ei voi koskaan tuoda luontoa ja kulttuuria yhteen, koska ne sulkevat toisensa ulos. Todellisuudessa emme koskaan erottaneet luontoa ihmisestä, vaan rakensimme kulttuurin ei-inhimillisen luonnon sallimille mahdollisuuksille.
Esimoderni suomalainen kansanusko, alkuperäiskansojen perinteet tai intialainen joogafilosofia eivät tee eroa luonnon ja ihmisen välille. Ne sijoittavat ihmisen osaksi suurempaa kokonaisuutta ja katsovat, että luonto on ihmisen sisällä, ei jokin ulkoisen maailman asia.
Voiko taide todella tuoda meidät takaisin yhteen luonnon kanssa?
Kiinnostavimpia Mäntän kuvataideviikkojen näyttelyssä ovat teokset, jotka eivät pohdi pelkästään ihmisenä olemista, vaan purkavat ihmisen ja luonnon erillisyyttä. Suurimmassa osassa teoksia ihmisiä ei näy, vaan ne käsittelevät ihmisen aikaa joko muun luonnon tai ihmisen jälkien kautta.
Vaikka olemmehan me täällä, katselemassa, ihmettelemässä, ottamassa selfieitä maankuoren sisuksista louhituista raskasmetalleista valmistetuilla älypuhelimillamme. Täälläkin katsomme teoksia museon suojissa, etäältä, pilkomme niitä analyyttisesti, mietimme niiden soveltuvuutta raaka-aineeksi Instagram-päivityksiimme.
Mutta jos taide voi saada kokemuksen läikähtämään sisällämme niin, ehkä ne, mitkä on erotettu, vuotavat toisiinsa eivätkä suostu enää pysyttelemään petrimaljoissaan.
Pyynikki. Kuva: Samuli Huttunen
5
Vanhassa metsässä pääsemme lähemmäs jotain, mitä emme löydä kaupunkien kahviloista, näyttöpäätteiden kelmeästä valosta tai yksipuolisesta ja tasaikäisestä talousmetsästä.
Pyynikin luonnonsuojelualue Tampereella seisoo harjulla, joka muodostui 10 000–12 000 vuotta sitten viimeisen jääkauden aikana, kun ihmisen ajan koittaminen oli vielä kaukainen aavistus.
Suojellussa lähimetsässä voi ainakin hetkellisesti saavuttaa illuusion siitä, että olisi jonkin alkuperäisen luonnon äärellä, vaikka Pyynikin metsä on pelkkä surullinen pieni repale kaupungin puristuksissa. Kauempaa kantautuvat liikenteen äänet ja häviävän aluskasvillisuuden halki risteilevät reitit muistuttavat meitä maailmaan jättämästämme jäljestä.
Täällä kulkiessani mietin, onko polkuja enemmän kuin viimeksi, ovatko ne leventyneet – kuuluisiko minunkaan olla täällä?
Laskutavasta riippuen Suomen metsistä on suojeltu 6,6–9,4 prosenttia. Viimeisten sadan vuoden aikana vanhojen metsien määrä on romahtanut. Erityisesti Etelä-Suomessa vain kaksi prosenttia metsistä on yli 140-vuotiaita.
Metsätalouden näkökulmasta yli satavuotiaat puut ovat jo yli-ikäisiä, mutta metsä elää toisessa rytmissä. Liian hitaasti, välinpitämättömänä talouden ja kasvun tavoitteille. Puut voivat elää satoja vuosia. Vielä lahotessaankin ne tarjoavat elintärkeän kasvualustan monille muille lajeille.
Useat luonnonfilosofit ovat ehdottaneet, että meidän tulisi luopua ajatuksesta luonnosta yhtenä ja pysyvänä, ja ajatella sen sijaan luontoa muuttuvana moneutena.
Perinteisen luonnonsuojelun rinnalle on noussut ajatus villiyttämisestä eli rewildingista. Villiyttämisen ajatus on, että sen sijaan, että pyrkisimme säilyttämään jonkin pysyvän luonnon, meidän tulisi palauttaa luonnon itseään kannattelevat prosessit, antaa luonnon vaipua itsestään kehittyvään luonnontilaan, joka ei tarvitse ihmistä korjaamaan tai jalostamaan itseään.
Tämän luonnon villin itsehallinnon ylläpitämisessä keskeisessä osassa ovat suurpedot, kuten karhut ja sudet, jotka toimivat ekosysteemien säätelijöinä.
Ajatuksella muuttuvasta luonnosta on kuitenkin vaaransa, koska se voi hämärtää eroa ihmisen aiheuttaman muutoksen ja luonnon omaehtoisen muutoksen välillä.
Mutta jos annamme periksi luonnon tuntemattomuudelle ja hallitsemattomuudelle, taivumme sille, että luonto ei ole olemassa jotain varten ja annamme sen elon soljua arvaamattomissa uomissaan, ehkä silloin suhteemme muuhun elävään lakkaa viimein olemasta kiduttava ja voimme luopua ajatuksesta, että olemme jotenkin erillämme tästä kaikesta.
Samuli Huttunen
