Maisku Myllymäki. Kuva: Tomi Reunanen

1

Tuottelias kauhuohjaaja Mike Flanagan vastasi vuoden 2021 väkevimmästä audiovisuaalisesta elämyksestä minisarjallaan Midnight Mass, joka sijoittuu kuihtuvaan kalastajayhteisöön etäiselle saarelle. Vanhaan lapsuudenkotiinsa palaa neljän vankilavuoden jälkeen neljääkymppiä lähestyvä Riley Flynn, jota riivaa syyllisyys kuolemaan johtaneen jalankulkijan yliajosta humalassa. Hänelle alkaa pitää ehdonalaisvaatimuksiin kuuluvaa AA-ryhmää saaren katolisen kirkon uusi nuori pastori, joka hyvin nopeasti alkaa ehtoollisen tarjoilemisen ohessa tehdä raamatullisia ihmeitä. Mutta koska lajityyppinä on kauhu, kaikella on hintansa.

Midnight Mass on humaani ja puhelias sarja uskosta, syyllisyydestä ja riippuvuudesta; se ei kysy enempää eikä vähempää kuin että mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Sarja alkaa niin verkkaisesti, että katsoja alkaa jo pohtia, ettei näin hyvin kirjoitettu ja näytelty draama mitään yliluonnollisuuksia tarvitsisikaan – mutta kun ne lopulta alkavat, katsoja innostuu nähdessään kerrankin tarinan jollaista ei ole aikaisemmin kerrottu. Endgamena on genrelle ominaisesti hyvän ja pahan taistelu, jossa jokaisella saarelaisella on roolinsa: muslimipoliisilla, rammalla teinitytöllä, naislääkärillä, paikallisella juopolla ja seurakunnan toimihenkilöllä, joka tekopyhyydessään osoittautuu tarinan kavalimmaksi konnaksi.

Magneettisimman roolisuorituksen tekee kuitenkin Hamish Linklater, jonka karismaattisessa Isä Paulissa on enemmän kuin ruokalusikallinen fanaattisuutta. Nuoren Jaz Colemanin mieleen tuova pastori muistuttaa meitä siitä, kuinka lähellä mielipuolisuutta usko voi innokkaimmillaan olla, ja Linklaterin roolityössä onkin kulttijohtajan viettelevyyttä. Isä Paul tarkoittaa vilpittömästi hyvää, mutta juuri sellaiset ihmiset sokeassa uskossaan saavatkin usein eniten pahaa aikaiseksi, tästä meitä Midnight Mass varoittaa.

Midnight Mass saattaa olla kaikkien aikojen paras Stephen King -filmatisointi – siitäkin huolimatta, ettei sillä ole mitään tekemistä Kingin kanssa. Kuten aikaisemmassa Netflix-sarjassaan Haunting of Hill House, Flanagan saavuttaa viimeisellä kymmenellä minuutillaan merkillisen nostattavan ja spirituaalisen nuotin hahmojen hyvin korkeasta kuolleisuusprosentista huolimatta.

Midnight Mass katsottavissa Netflixissä.

2

Heikki Karjalainen on tehnyt kulttuuriteon suomentamalla ja julkaisemalla Moebius-kustantamonsa kautta Vladimir Nabokovin mittavan teosluettelon viimeisen merkittävän kääntämättömän romaanin. Alun perin vuonna 1947 ilmestynyt romaani Väärin päin (Bend Sinister) sijoittuu kuvitteelliseen Padukgradin valtioon, jossa uusi ekwilismi-niminen filosofia painottaa, ettei kukaan ole toista parempi. Ekwilismi on sekoitus kommunismia ja fasismia, joita molempia Nabokov joutui pakenemaan, ensiksi Saksaan ja myöhemmin Yhdysvaltoihin, jossa hän romaanin kirjoitti.

Väärin päin on itsetarkoituksellisen kimurantti ja kivulias kirja, joka ei ehkä kuulu tekijänsä parhaimpiin mutta ansaitsee silti tulla luetuksi, kuten melkein mikä hyvänsä Nabokovin nimeä kantava teos. Bonuksena mukana on myös ennen suomentamaton novelli Vanen sisarukset.

(Hauska popfakta: rockyhtye The Fall on nimennyt vuoden 1986 albuminsa Nabokovin romaanin mukaan. Siitäkin huolimatta, että Mark E. Smith ja paatuneena elitistinä tunnettu Vladimir Nabokov tuskin olisivat samassa pub-pöydässä viihtyneet edes puolikkaan bittertuopin ajan.)

3

Kun Taylor Swift uhosi levyttävänsä uudelleen kuusi ensimmäistä albumiaan saadakseen niiden julkaisuoikeudet takaisin itselleen, harva uskoi häntä. Rockin historiassa kun moni merkittävä nimi Def Leppardista Princeen on uhonnut tekevänsä saman, mutta kukaan ei ole päässyt projektissa edes alkuun. Lukuun ottamatta Swiftiä, joka on vuoden 2021 kuluessa ehtinyt tehdä uusiksi jo kakkosalbuminsa Fearlessin (2008) ja nyt läpimurtolevynsä Red (2012).

Koska häntä ei tunneta asioiden jättämisestä puolitiehen, Red (Taylor’s Version) sisältää 12 albumiraidan lisäksi kaikki aikakauden b-puolet ja bonusraidat sekä vielä puoli tusinaa ennen julkaisematonta kappaletta, jolloin kokonaisuudelle kertyy mittaa tyrmäävät 30 kappaletta ja 130 minuuttia.

Tuotanto apinoi alkuperäistä nuotintarkasti, mutta Swiftin äänessä kuluneet yhdeksän vuotta kuuluvat. Rediä kuunnellessa huomaa, ettei siirtymä vuoden 2020 indie-levyihin ollut mikään loikka vaan luonteva seuraava askel.

Ei ihme, että kauneusfirma Cosmetifyn mukaan Google-haut sanaparilla ”red lipstick” kasvoivat albumin ilmestymisviikolla 669 prosentilla.

4

Kukapa olisi uskonut, että The Matrix -elokuvien Messias-hahmo Neo ei olekaan kuollut vaan keski-iän kriisiä ja burnoutia poteva pelisuunnittelija Thomas Anderson, jota Warner nyt painostaa tekemään jatko-osan kovasti The Matrix -trilogiaa muistuttaville menestyspeleilleen? Vai onko sinisiä pillereitä ahmiva Neo/Anderson vain vankina uudessa matriisissa? Mitäpä luulette?

Lana Wachowskin ohjaama jatko-osa The Matrix Resurrections on vuoroin riemastuttava ja vuoroin tuskastuttava metaelokuva, jossa painopiste on tällä kertaa uraauurtavien taistelukohtausten sijaan eläkevuosia lähestyvien Neon ja Trinityn romanssissa. Ehkäpä virkistävintä elokuvassa on se, että sen tekijät tuskin välittävät rahtuakaan siitä, mitä leffasarjan sankat fanijoukot uudesta ja mitä todennäköisimmin viimeisestä elokuvasta ajattelevat.

5

Maisku Myllymäen esikoisromaani Holly (WSOY, 2021) muistuttaa siitä, miten sulavasti moni romaani, monet taitavat ja nautittavatkin kirjat, sujahtaa ennalta-arvattaviin uomiin, vaikka kaunokirjallisuudella on myös lupa kiehtoa yllättävyydellään.

Hollyn tarina on varsin yksinkertainen mutta arvoituksellisesti pakattu. Kolmekymppinen Eva on luontolehden toimittaja, joka lähetetään saareen tekemään artikkelia erakoituneesta viisikymppisestä näyttelijädiivasta, Holly Ö:stä, joka on toimitukseen lähettämässä kirjeessään sanonut nähneensä saarella harvinaisen vihermehiläissyöjän. Koska Evalla on taipumus nähdä ihmiset lintuina, meillä on lupa nähdä hänet harmaavarpusena, jolle Hollyn rönsyilevyys, itsekeskeisyys ja holtittomuus on paitsi vierasta myös luotaantyöntävää.

Saarella vietetyn viikon aikana tapahtuu kuitenkin jotain, jonka tarkempi kuvaus olisi spoilausta. Samalla romaani paljastuu mustaksi komediaksi ja vähän dekkariksikin, mutta ennen kaikkea se on virke virkkeeltä nautittavaa proosaa, kirja jonka pääasiallinen tarkoitus ei ole kertoa kirjoittajastaan vaikka tämä onkin läsnä jokaisella sivulla.

Samuli Knuuti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua