KIRJAT | Veikko Erkkilä antaa teoksessaan äänen uhrien läheisille, jotka saivat selviytyä miten parhaiten taisivat. Monille heistä jäi stigma loppuelämäksi.
”Kuka antoi käskyt partisaaneille? Tähän kysymykseen Erkkilä on etsinyt vuosikaudet vastausta.”
ARVOSTELU
Veikko Erkkilä: Kello 04 Moskovan aikaan – He tulevat joka yö
- Kirjarovio, 2021.
- 313 sivua.
Partisaanitoiminta alkoi Neuvostoliitossa kesällä 1941. Partisaanit toimivat suoraan kommunistisen puolueen alaisina ja toiminnassa oli mukana myös naisia. Partisaanit surmasivat vuosina 1941–1944 runsaat 150 siviiliä, joista enin osa vanhuksia, naisia ja lapsia.
Toimittaja, kirjailija Veikko Erkkilä on vuodesta 1980 alkaen tutkinut perusteellisesti Neuvostoliiton tekemiä partisaani-iskuja Suomeen. Hän on julkaissut aiheesta teokset Vaiettu sota (1998) sekä Viimeinen aamu (2011). Uudessa kirjassa Kello 04 Moskovan aikaan (Kirjarovio, 2021) Erkkilä valaisee itäisen Suomen rajakylien elämää, muistoja, jotka jatkuvasti palaavat iskuista selvinneiden mieleen sekä poliisitutkimuksia, jotka Suomi käynnisti vuosituhannen vaiheessa partisaanien rikoksista. Teoksessa käydään mielenkiintoista vuoropuhelua iskujen totuuksista, jotka eroavat suuresti Venäjällä verrattuna Suomeen. Se on myös yksi teoksen keskeinen anti.
Maan rajojen ulkopuolelle ulotti matkansa Neuvostoliiton partisaanitoiminnassa ainoastaan Karjalan partisaaniliike. Heillä oli avustajia aivan rajan pinnassa ja jopa Suomen puolella. Erkkilä painottaa, että teot siviilikohteissa olivat raakoja ja oli tarkoitettu viestiksi suomalaiselle sotilaalle, Mannerheimille ja yhteiskunnalle. Sotilaalliset tavoitteet jäivät vähäisiksi, mutta raportteihin kirjoitettiin sankarimaisia tarinoita varuskuntien tuhoamisesta, vaikka yhtään varuskuntaa ei tuhottu.
Partisaanien osa ei ollut helppo. Suomalaiselle kuulustelijalle esikuntapäällikkö Semjon Shuvalov kertoi: ”Partisaaniosastoissa on palvelu raskasta. Kaikki miehet siirtyisivät mielellään minne tahansa muualle.” Osastoissa vallitsi usein omavaltaisuus, sotilaallinen tehottomuus, kaaos ja jopa pelkuruus. Ensimmäisenä yllättävissä taistelutilanteissa saattoivat karata päällystöön kuuluvat.
Erkkilä on halunnut selvittää mahdollisimman yksityiskohtaisesti partisaaniosastojen taustoja ja käskytyssuhteita sekä ennen muuta totuuden, mitä ja miten partisaanit raportoivat iskuista eteenpäin. Suomessa ns. yleiset syyt estivät asioiden esiin tuomisen aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sen jälkeen Erkkiläkin pääsi niin arkistoihin kuin haastattelemaan laajasti venäläisiä partisaaniveteraaneja. Tätä runsasta materiaalia Erkkilä hyödyntää teoksessaan samoin kuin Keskusrikospoliisin tutkintamateriaalia.
Entinen KGB:n ja FSB:n upseeri ja myöhemmin Petroskoin yliopiston professori Einar Laidinen kertoi elokuussa 2011 Erkkilälle partisaaniaiheen olleen arka asia Karjalassa. Yhtenä vastaiskuna oli arkistotietojen sulku, mutta myöhemmin asennoituminen muuttui.
Kuka antoi käskyt partisaaneille? Tähän kysymykseen Erkkilä on etsinyt vuosikaudet vastausta. Partisaaniliikkeen esikunta Karjalassa hyväksyi ja ohjasi osastot hyökkäämään siviilikohteisiin, mutta esikunta ei toiminut itsenäisesti.
Petroskoin yliopiston professori Sergei Veriginin on ollut merkittävä lähde Erkkilälle. Veriginin mukaan Venäjällä syntyi vuosituhannen vaihtumisen jälkeen uusi tapa käsitellä historiaa ajautumatta umpikujaan. Hänelle myös arkistot ovat auki ja niinpä hän pystyy hankkimaan tietoa niin Petroskoin FSB:n kuin Moskovan kommunistisen puolueen arkistosta.
Erkkilä toteaa johtopäätöksenä useisiin lähteisiin viitaten, että ensisijainen vastuu partisaaniosastojen iskuista suomalaisiin siviilikyliin oli Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan kommunistipuolueella ja sen sihteeri Gennadi Kuprijanovilla. Motiivina hänellä oli Stalinin käsky: ”Vihollisen kukistamiseksi ei saa kaihtaa keinoja.” Kuprijanovilla oli myös mahdollisuus peittää todellisuus sankarikertomuksilla.
Erkkilä antaa teoksessaan äänen uhrien läheisille, jotka saivat selviytyä miten parhaiten taisivat. Monille heistä jäi stigma loppuelämäksi. Siinä näkyy pitkän surutyön jatkumo aina meidän päiviimme saakka. Oli aika, jolloin teoista ei saanut puhua ja se koteloitti surun ylisukupolviseksi traumaksi kyläyhteisöissä ja suvuissa, jotka olivat joutuneet iskujen kohteeksi. Paljon kysymyksiä jää vielä jäljelle, vaikkapa siitä, miten valtio olisi voinut toimia kylien suojelemisen suhteen. Iskuista kärsivät ihmiset ovat näihin päiviin saakka ajatelleet myös sitä, miksi he olivat pitkään tapahtumien jälkeen vain ongelma. Kokemukset eivät unohdu ennen kuin haudassa. Historia antaa aina perspektiiviin.
Risto Kormilainen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kielletty rakkaus ja karu luonto – arviossa Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu
KIRJAT | Norjalaiskirjailian 1800-luvulle sijoittuvan romaanin päähenkilö kaipaa elämää, jossa voisi tarjoa kahdelle pojalleen edes toisinaan lohisoppaa ja piimää.
Hajonneen perheen toipumista ja uusia ruumiita – arviossa Satu Rämön Rakel
KIRJAT | Hildur-sarjan neljännessä osassa avataan perheen äidin kohtaloa ja selvitellään siihen kytkeytyviä nykypäivän rikoksia.
Kuka puolustaisi paperittomia – arvioitavana Anneli Kannon Kaivatut
KIRJAT | Afgaanitytön katoaminen ei virkavaltaa kiinnosta, joten Noora Näkijä päätyy selvittelemään paperittoman maahanmuuttajan katoamista Näkijä-trilogian päätösosassa.
Sinkkuus – epätoivoa vai auvoa? Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa parisuhteettomuudesta ennen ja nyt
KIRJAT | Ilman parisuhdetta elävien määrä on Suomessa koko ajan lisääntynyt. Henna Karppinen-Kummunmäki esittelee pariutumattomien elämää ja seurustelukulttuuria eri aikoina.
