Tiina Poutasen uusi proosarunoteos elää maisemien lajirunsaudessa. Samalla Poutanen kirjoittaa oikukkaasti ilmavaa proosarunoa ja lyriikkaa. Maisemissa-kirjan luki Erkki Kiviniemi.
Tiina Poutanen: Maisemissa, runoja (ntamo, 2019). 64 sivua.
Estetiikasta
Tiina Poutanen aloittaa runoteoksensa lauseella:
”On sitovuutta, jota nimitämme kauneudeksi.”
Lause on esteettinen kannanotto kauneuden kokemisen syntyyn. Se voidaan rinnastaa Platonin estetiikkakäsitykseen, ei Platonin esittämään ”kauneuden tosiolevaiseen luonteeseen”, mutta siihen, että ”kauneus syntyy symmetriasta”.
Eikö symmetria ole aika lähellä sitovuutta? Yhtä hyvin voidaan Poutasen esteettistä aksioomaa rinnastaa Plotinoksen pitemmälle vietyyn, itse asiassa symmetriakäsitystä kritisoivaan näkemykseen, jonka mukaan ”kauneus johtuu ykseydestä” eli siitä, että luomakunnan osaset ovat vahvassa yhteydessä, siis sidoksisuudessa keskenään.
Tämä voi jo tuntua hiusten halkomiselta, sillä mikä oikeastaan erottaa symmetrian ykseydestä? Mutta kun Platon vaatii kohteelta symmetriaa, erityistä harmoniaa, Plotinoksen ykseysmallissa kaikki näyttäytyy kauneuteen kuuluvana, jopa likaisuus.
Mitä varten aloitan tämän kirjoitelman näin kaukaa? Siksi että Tiina Poutasen kirjoittamistapa on itsessään täynnä tai nostaa pintaan näitä kysymyksiä. Hän tuntuu aistikokemisen ja muistikuvien kautta miettivän maiseman suhdetta kauneuteen.
Kauneuden tutkimus on edistynyt varsin niukasti antiikin ajoista. Immanuel Kant pelkisti näin: ”Kauneus on se, mikä ilman käsitettä tuottaa yleistä mielihyvää.” Näin saksalaisfilosofi sulkee kielen ja ajattelun kauneuden ulkopuolelle.
Runoteksteinä Poutasen työt näyttävät heti kaihtavan platonilaista symmetriakäsitystä totaalisesti. Maisemat ovat oikukkaita, kuin katsetta siirrettäisiin levottomasti, yhdisteltäisiin havaintoja intuitiivisesti. Lähinnä nämä tekstit näyttävät olevan Kantin vapaata kauneusajattelua.
Lyhyet määritelmät pitempien proosarunojen väleissä ovat kookkaampia viitteitä koko kirjan avautumiseen. Ne ovat oikeastaan aksioomia tai lukuohjeita, kuten:
Määritelmä: ”(Katseen pysäyttämä) ikuisuus murtautuu aikaan.”
Erittäin kiinnostava lause. Se sisältää tiedon, että ikuisuus on liikkeessä, koska muuten sitä ei olisi katse voinut pysäyttää. Toisaalta ihminen määrittelee ajan kulumisena. Siksi tässä lausekkeessa on kaksi tila-aikaa: jatkuvan muutoksen tila eli ikuisuus ja kuviteltu aika, joka psykologisena tilana on odotusta, kaikenlaista miettimistä ja suunnittelua. Kun ”ikuisuus murtautuu aikaan”, hävittää se ajan määräävyysvaltaa, mitattavuutta ja huolia ajatuskeskeisyyksineen.
Seuraava proosaruno onkin jatkuvan muutoksen kuvausta: ”Yö tulee ensin maalle ja meri on meri on sulaa metallia” ja niin edelleen. Runoteksti pysyy yhdessä maisemassa, maalaa pensseleillä muuttuvaa tilaa, kunnes ”se jokin astuu vesirajan hohteesta / maan puolelle ja alkaa imeytyä pimeään”. Hieno kuvaus valon hitaasta vähenemisestä.
Yleensäkin määritelmälauseita seuraa tai edeltää väitettä valaiseva teksti.
Määritelmä: ”Maiseman tila on asteittain kehittyvä.”
Tämä lause ilmaisee muutoksen asteittaisuuden, ja niinpä koko seuraava pitkähkö runoteksti kuvaa muuttumisen luonnetta: ”Eläinten mielikuvitus aiheuttaa värin muutoksia niiden jälkeläisissä” ja niin edelleen.
Määritelmä: ”Maisema yrittää muovautua meissä.”
Yllättävän inessiivin voi ymmärtää useammalla tavalla. Joka tapauksessa se merkitsee vuorovaikutusta ihmisessä, maiseman kasvamista meissä, siis ”muovautumista”. Melko yleinen ajatus on, että maisema muovaa ihmistä. Tässä käännetyssä muodossa kiinnittää huomiota verbi ”yrittää”. Maisema siis tunkeutuu ihmiseen ja pyrkii muuttamaan itseään. Paras tämä on lukea kahdensuuntaisena vaikutuksena, jossa subjekti–objekti-suhde kumoutuu.
Läheisesti todelliseen liittyy määritelmä: ”Metsä ei ole maisema.”
Tässä pesäero on selkeä. Maisema on näkymä, metsä paikka tai olento.
Kuvallisuudesta
Määritelmä: ”Maisema, jolle ei ole vastinetta todellisuudessa.”
Tätä aksioomaa, joka on myös anomalia, koska on vajaa lause, pidän teoksen keskeisimpiin kuuluvana. Siinä ilmaistaan kubistinen periaate: mikään ei pakota pitämään maisemaa koossa juuri yhdenhetkisten aistimusten puristuksessa. Tämä on siis taiteen vapauttamisen ilmaisu. Kubismia on sinänsä terminä kartettu lyriikan ja runouden yhteydessä, mutta esimerkiksi Rakel Liehu kirjoitti ”kubisseja”, joissa aistimusten ja näkökulmien vaihtelut tuovat mieleen kubistiset maalaukset.
Poutasen tekstit ovat muutamaa paikkasidonnaista tekstiä lukuun ottamatta oikukkaasti siirtyileviä. Määritelausetta seuraava proosaruno Vihellä jos olet lähellä on hyvä esimerkki ajan ja paikan rikkomisesta sekä eri aistikenttien yhdistämisestä.
Määritelmä: ”Nyt herättää maiseman historian.”
Maiseman historia on sinänsä selkeä herätettävä, mutta tässä on jälleen kimurantimpi muoto: ”herättää maiseman historian”. Eli lauseessa subjekti on ”nyt”! Läsnäolo saa maiseman historian heräämään. Tähän lausekkeeseen liittyy kohtia useammista runoista, joissa imperfekti on uinut runoihin täydentämään preesensiä.
Näitä kubistisia runoja olisi kiinnostava yrittää siirtää piirroksiksi tai maalauksiksi?
Subjektista ja ihmisestä
Määritelmä: ”Maiseman alla on maata.”
Selvät viittaukset maisemaan tunkeutuneeseen ihmiskulttuuriin ovat ennen lausetta. Tiedätkö mitä metsän sydämessä on? on tällainen teksti. Sieltä löytyy ”eritasoristeys”, ”kylmäasema”, ”parkkihalli”, ”moottorihotelli” ja ”nelikerroksinen hampurilaisbaari”. Tämä loppupuolella kirjaa oleva teksti aloittaa kriittisen sarjan, jonka kauneimpia runoja on seuraava:
”Tavoittaa sateenkaarta sen taianomaista luonnon ylittävää hohdetta
värit tunkeutuvat liikennemerkkien läpi saarnen läpi ruohon läpi lasin läpi silmien
sisään ja värjäävät verkkokalvot, alkaa pimeää hakkaava sade
kotikunnas, luonnollinen maa ylityksen jälkeen”
Teoksen herkimmät runotekstit liittyvät minän häviämiseen maisemassa. Pari näytettä:
”Mitkään numerot, tummuvasta laaksosta varastetut säkeet
eivät voi loukata hiljaiseloa, ojiin pudonneiden pilvien hidasta
sukupuoletonta yhtymistä”
&
”Putoavan veden vihmova luonne kieleen rakentunut auringonlasku
sinistyy tähän on vaikea tunkea minää se ei ota mahtuakseen
sateen jälkeen tuntuu kuin todellisuus olisi vienyt paikan”
Jälkimmäinen runo on kirjan viimeinen teksti, ja tuntuu harkitulta, että siinä on kielen symbolinen säännöstö hylätty. Merkit putoilevat kuin pisarat, pyrkien viittaamaan kokemisen semioottiseen syvärakenteeseen.
Muutoin kirjoittaja ei yritä väistää minää. Se on olemassa monien runojen subjektina, joskus jopa korostetusti minän tuntoja hokien. Niinpä muutamat herkät subjektin kadottamisen kynnykselle kirjoitetut idylliset kohdat vaikuttavat erityisen kauniilta ja todellisilta.
Toisista lajeista
Aivan oma juttunsa on kirjan hyvin laaja eläinkunta. Seikka ei tule yllätyksenä, sillä Tiina Poutasen esikoisteos Eläimet liikkuvat ilmaiseksi oli jo melkoinen näyte kirjailijan suhteesta muihin lajeihin kuin ihmiseen.
Laskemattakin voi arvioida, että kirjassa esiintyviä lajeja on lähes sata. Yhdestä runosta, Muistini yläpuolella, löysin 38 eläinnimikettä. Kasvikuntaakin riittää rehevästi. Jotenkin teos vyöryy luontoa ja kaihtaa ihmistä, ikään kuin se olisi häirikkölaji – niin kuin tietysti onkin.
Anomaliasta
Sitovuudesta on kielitieteessä oma teoreettinen merkityksensä ja oma terminologiansa. Koheesio on napattu kätevästi kemiasta, jossa se tarkoittaa ”keskinäisiä vetovoimia”. Paitsi lingvistiikassa, on termi otettu käyttöön myös sosiologiassa.
Kielitieteessä puhutaan tekstin sidosteisuudesta tai sidoksisuudesta, ja tutkimusalue on varsin mielenkiintoinen sekä kieliopillisella että semanttisella tasolla. Anglosaksisessa tutkimuksessa uranuurtaja on M.A.K. Halliday ja teos Cohesion in English. Suomenkielinen tutkimus on ollut Auli Hakulisen varassa.
Teos Maisemissa on täynnä poikkeamia eli anomalioita, mikä ei ole runoudessa ollenkaan harvinaista. Poutanen harrastaa enemmän semanttista kuin grammaattista anomaliaa eli yhdistää yllättävästi merkityksiä, kuten:
”On aihetta juhlaan ja rumputuleen, riittävästi syitä hiusten sekoittua
kirkas, silmiinpistävän pukeutunut luonne,
jota villakoiran on helppo seurata”
&
”Käen kukinta puiden tuulessa
pyykkäämällä se kuluu
tuntosarvilla aistii ilman kun riippuliito loppuu”
Sopivasti viimeisin esimerkki koskee paitsi anomaliaa myös animaalista runsautta Tiina Poutasen monipuolisessa, odottamattomia kuvia täynnä olevassa teoksessa.
Ja niinhän tässä kävi, että estetiikan teorioista sittenkin Plotinoksen ykseyttä korostava malli sopii kirjan henkeen vielä hieman paremmin kuin Kantin käsitteistä vapaa näkemys.
Erkki Kiviniemi
