Nimetön (Elossa) – Untitled (Alive). Kuva: Seinäjoen taidehalli
KUVATAIDE | Laura Gustafssonin ja Terike Haapojan näyttely ottaa kantaa ihmisten sioille antamaan osaan, joka on kärsiä ja kuolla. Näyttelyn mieleenpainuvin teos panee pohtimaan lihateollisuuden globaaleja vaikutuksia.
Heti alkuun on sanottava, että Siat – Pigs -näyttely ei sisällä järkyttävää kauhukuvastoa sikojen oloista. Ei teurastuksia, hiilidioksidilla tukehtumista, emakkohäkkejä tai paskaan kuolemaan jätettyjä elinkelvottomia porsaita. Moni tuntui odottavan jotain sellaista, mutta ei.
Siksi tuntui ylilyönniltä, millä tavalla sitä kommentoi sianlihantuottaja, MTK Etelä-Pohjanmaan lihavaliokunnan puheenjohtaja Sami Yli-Rahnasto, kun Yle vei hänet näyttelyä katsomaan. Vaikka näyttelyssä ei ollut mitään erityisen kavahduttavaa, totesi sikatilallinen sen kuitenkin olevan ”osa suurempaa hyökkäystä” lihantuottajia kohtaan. Hän myös lisäsi, ettei suomalaisilla sianlihantuottajilla ole mitään hävettävää. Kritiikki koskekoon hänen mielestään vain ulkomailla tapahtuvaa toimintaa.
Yle Etelä-Pohjanmaan veto tehdä näyttelystä juttu juuri lihantuottajan kanssa oli ymmärrettävä ja alueellisesti kiinnostava. Jo ennen näyttelyn avaamista ainakin äänekkäimmät lihantuotannon ja -kuluttamisen kannattajat tuomitsivat sen esittämisen kokonaan. Onhan se nyt pyhäinhäväistys, kun lihantuotannon sydänmailla tällaista näytetään! Näyttelyssä on huomionarvoista sekin, että Seinäjoen Taidehalli sijaitsee alueella, jolla aikaisemmin toimi lihatalo. Pidän siis kaikin mahdollisin tavoin hyvänä asiana, että juuri Seinäjoen taidehallilla nähdään tämä näyttely.
En tiedä, ovatko soraäänet hiljenneet, kun etukäteen kriittiset ovat nähneet näyttelyn. Näyttelyn ei voi sanoa olevan syyttelevä tai osoitteleva. Se vain näyttää, ja jättää katsojan päättämään, mitä mieltä on. Tai ennemminkin se jättää katsojan kuvittelemaan loput. Pohtimaan, millaisessa maailmassa me elämme. Mihin sika siellä asettuu, ja mitä tämä kaikki tekee ihmiselle?
Ei tietoja – No data. Kuva: Seinäjoen taidehalli
Siat – Pigs koostuu kolmesta teoksesta. Odotustila – Waiting room -ääniteoksessa on nauhoitettu suomalaisen lihasikalan ääniä yhden yön aikana. Seuraavana aamuna nauhoituksessa kuultavat siat teurastettiin, mutta siitä emme ääniä kuule. Ääni-installaatiossa on normaaleja sikalan ääniä röhkimisineen ja ilmastointeineen.
Videoteoksessa Nimetön (Elossa) – Untitled (Alive) on kuvattu lihasikalasta pelastetun Paavo-sian elämää eläinten turvakoti Saparomäessä. Paavo käpsehtii ulkotarhassa, kaivelee ja kuopsuttelee maata ja seuraa uteliaasti hoitajaansa. Paavon arki on kovasti toisenlaista kuin mitä on Odotustila-teoksen sikojen. Jälkimmäisiä emme näyttelyssä siis näe.
Kolmannessa, kaikkein vaikuttavimmassa teoksessa, valkokankaalle läväytetään mustavalkoisia valokuvia ja tekstinpätkiä, jotka avaavat pieniä reikiä siihen pimeyden verhoon, joka lihantuotantoa globaalisti peittää. On kuvia sikalassa käytettävistä instrumenteista ja sontaa vesistöön laskevista putkista. On tekstikatkelmia, jotka kertovat teurastamotyöntekijöiden oloista ja mielenterveydestä ja zoonooseista taudeista ja MRSA-bakteerista.
Teos on sirpaleinen, eikä siitä tahdo saada kokonaiskuvaa ainakaan ensimmäisellä katsomiskerralla. Teoksen nimikin Ei tietoja – No data sen kertoo: kokonaiskuvaa on mahdotonta muodostaa. Mihin kaikkeen moderni lihateollisuus vaikuttaa? Maailmassa, jossa teurastetaan joka vuosi yli 63 miljardia eläintä.
No data -teoksen äärellä katsoja voi halutessaan asettaa päähänsä kuulokkeet, joista soi apokalyptinen, industriaalinen äänimatto. Kuulokkeiden läpikin tihkuvat sikalan äänet viereisen salin ääniteoksesta – tämä lienee tarkoituksellista.
Odotustila – Waiting room. Kuva: Seinäjoen taidehalli
Näyttelyn teosluettelossa Gustafsson ja Haapoja tarjoavat kirjalistan, lisälukemistoa eläinteollisuuteen liittyen. Lisäisin listaan vielä Philip Lymberyn kirjan Dead Zone – Mihin villi luonto katosi? (Into, 2021). Siinä avataan kiinnostavalla tavalla sitä, millä tavoin tehomaatalous suistaa monia lajeja sukupuuton partaalle.
Suosittelen varaamaan Siat-näyttelyyn tutustumiseen riittävästi aikaa. Paavo-video kestää yli tunnin, No data 18 minuuttia ja sikojen viimeistä yötä saa kuunnella 12 minuutin ajan. Näyttelykokemus saa mielen pauhaamaan, uskoakseni myös lihansyöjien kohdalla. Varsinkin No data -teos luo virkistävän (jos tällaista sanaa voi käyttää) erilaisen näkökulman asiaan, josta useimmilla tuntuu olevan horjumaton mielipide.
Näyttelyn jälkeen voi astella talon alakertaan ja kysyä ravintolasta vegaaniannoksia.
Kirsi Haapamatti
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Tatu Vaaskivi leimusi kuin tähdenlento – Miika Siironen kirjoittaa säkenöivästä kriitikko-kirjailijasta, jonka jälkimaailma unohti
KIRJAT | Nero ja Narkissos -elämäkerta avautuu mahtavaksi ikkunaksi 1930-luvun suomalaiseen kulttuurielämään, Tulenkantajien sukupolveen ja sen kuuluisiin edustajiin.
Kuolemaa, elokuvia, runoilijoita – arviossa Niilo Rantalan esseekokoelma Kunnia niille, jotka polttavat itsensä
KIRJAT | Tamperelaisen monipuolisuusmiehen esseissä yhdistyy luontevasti kulttuurin asiantuntijuus, kristillisyys ja kirjoittajan taidot.
Poliisi tutkii tatuointeja ja taruolentoja – arviossa Guillaume Musson Seinen tuntematon
KIRJAT | Ranskalaisdekkarissa riittää tapahtumia riittää ja niiden selvittäminen vie aikaa ja kysyy niin älyä kuin yleissivistystäkin.
Huminaa, lorinaa ja kahakoita – arvosteltavana Jeongdo Kimin Äänestä sana, sanasta merkitys
KIRJAT | Ensimmäinen yleistajuinen tietokirja suomen kielen onomatopoeettisesta eli ympäristön ääniä jäljittelevästä sanastosta esittelee kielen rikkautta ja ilmaisuvoimaa.