Konserttiarvio: Ranskalainen musiikkikollektiivi Las Chanbres des échos tulkitsi vuonna 1981 kantaesityksensä saaneen sävellyksen Musiikin aika -festivaalilla. Eija Niskanen kuunteli.
Musiikin aika -festivaalin pääkonsertti The Heart of Darkness Viitasaari Areenalla 6.7.2019.
Kun Viitasaarelle perustettiin vuonna 1982 nykymusiikin festivaali, riitti kunnassa ihmettelijöitä. John Cage katkomassa risuja Viitasaaren kirkossa ja esittämässä Hiljaisuus-nimisen teoksen, viralliselta nimeltään 4’33’’, joka on 4 minuuttia ja 33 sekuntia hiljaisuutta. Ihmeteltiin verovarojen käyttöä moiseen.
Musiikin aika on kuitenkin se tapahtuma, joka on tehnyt eniten Viitasaarta kansainvälisesti tunnetuksi, ainakin taidemusiikkiin keskittyneissä piireissä. Musiikin ajan anti on myös sellaista nykymusiikkia, jota itse asiassa ei kovin monessa konserttisalissa Suomessa kuule. Musiikin ajan viikon aikana Viitasaari on siis kansainvälisten taidevirtausten keskipisteenä.
* *
Musiikin ajassa on vuosikymmenten aikana esiintynyt joukko kansainvälisiä ja maamme nykymusiikin huippunimiä. Festivaalilla on myös sävellyskursseja nuorille nykymusiikin tekijöille, jotka saavat alan maestroilta, tänä vuonna yhtenä näistä Kaija Saariaholta, palautetta. Kurssien tulokset esitetään viikon lopulla yleisölle.
Tämän vuoden teema Musiikin ajassa oli Valon kielioppi. Kaija Saariahon teoksien nimet johdattavat mielleyhtymiä valoon, ja muun muassa Kandinskyn väriteoria on ollut hänelle tärkeä inspiraatio. Lauantaista pääkonserttia ennen Saariaho, Djuro Živković ja Aleksi Barrière esittäytyivät keskustelutilaisuudessa Viitasaaren Areenan viereisessä koulukeskuksessa. Musiikin ajan taiteellinen johtaja Johan Tallgren luotsasi keskustelua teosten kirjalliseen taustaan. Saariaho muun muassa kertoi T.S. Eliotin runouden olleen itselleen vuosikymmenten ajan inspiraation ja pohdinnan lähde.
Keskustelutilaisuus oli myös sikäli antoisa, että se valaisi Saariahon persoonaa, joka vaikuttaa olevan hyvin hillitty ja harkitseva – vastaukset ovat juuri sellaista pikkutarkkaa työskentelyä kuin hänen musiikkinsakin. Saariahon musiikki on yhtä paljon kommentointia kuin itse elämystä, kuin etäännytetty muisto jostain kauan sitten nähdystä tai koetusta – tai varoitus tulevasta.
Saariahon ensimmäinen näyttämöteos Study for Life sai kantaesityksensä 1981, ja nyt se herätettiin ensimmäistä kertaa uudelleen henkiin Viitasaarella, sen jälkeen kun ensiesityksen jälkeen tekijänoikeussyyt estivät sen uudelleenesittämisen vuosikymmeniksi. Ranskalainen musiikkikollektiivi Las Chanbres des échos tulkitsi teoksen, samoin kuin säesti viulukonserttoa Graal théâtre.
Study for Life perustuu T.S. Eliotin runoon The Hollow Men/ O ntot miehet. Saariahon poika ja Las Chanbres des échos -kollektiivin johtaja Aleksi Barrière loi näyttämöohjauksellaan uusintaesitykseen uuden, teatterillisen tason. Mukaan oli pestattu näyttelijä Thomas Kellner, joka vuorovaikutuksessa muusikoiden ja laulajan kanssa loi teoksille uuden, teatterillisemman ilmeen. Samaan veivät myös valo- ja äänitehosteet sekä puoliksi läpinäkyvät videoskriinit, jotka peittivät orkesterin molemmilta laidoilta.
Saariahon teoksissa ratkaisu oli perusteltu, sen sijaan ihmetytti, miksei skriinejä nostettu pois serbialais-ruotsalaisen Djuro Živkovićin teoksen On the Guarding of the Light ajaksi. Teos nimittäin toimi pitkälti sillä, miten eri soittimet ja soittajat reagoivat toistensa tuottamiin ääniin ja melodioihin, jolloin koko orkesterin näkeminen olisi ollut mielenkiintoista.
Sopraano Tuuli Lindberg.
Study for Life perustuu siis T.S. Eliotin tunnettuun runoon, joka jaettiin huomaavaisesti yleisölle suomeksi käännettynä ennen esitystä. Itse teoksen voi tulkita ennusteeksi tulevasta tuhosta, nyt ilmastonmuutoskeskustelun aikana siis hyvin ajankohtaiseksi. Esityksen aikana näyttelijän englanniksi lausuman runon säkeet heijastettiin myös skriinille, mikä helpotti seuraamista.
Thomas Kellner ja sopraano Tuuli Lindeberg kävivät ikään kuin vuoropuhelua, toinen laulaen, toinen lausuen ja näytellen. Sopraano kävi samanaikaisesti dialogia elektronisesti muunnellun oman äänensä ja erilaisten ääni- ja valotehosteiden kanssa. Teoksen alkuperäisversio luotiinkin lauluäänen, elektroniikan ja valon vuoropuheluksi, nyt lisäten tähän siis näyttelijäntyön. Samanlainen, vielä voimakkaampi vuoropuhelu käytiin Graal théâtren sooloviulistin Oetter Herresthalin ja Kellnerin välillä. Viulu ja T.S. Eliotin The Waste Land -teokseen viitteitä sisältävä Aleksi Barrièren kirjoittama teksti kävivät vuoropuhelua keskenään.
Mielenkiintoisesti Barrière vertasi keskustelussa tekstin luomista Saariahon musiikkiin samankaltaisena työnä kuin säveltäjän luodessa musiikkia elokuvaan – prosessi on vain tavallaan käännetty päinvastoin sävellyksen ollessa perusteos. Kaiken kaikkiaan teosten näyttämöllepano teki Saariahon teoksesta multimediallisen ja antoi yleisölle kuuloaistielämyksen lisäksi visuaalista nautittavaa, mutta hyvin toisella tapaa kuin perinteinen ooppera.
* *
Saariahon teosten välissä esitettiin siis Djuro Živkovićin teos On the Guarding of the Light. Se yltyi instrumenttien vuoropuheluksi ja reagonniksi tavalla, jossa mentiin mielenkiintoisesti harmonian rajoilla.
Säveltäjä itse kertoi konserttia edeltäneessä keskustelussa saaneensa teokseen vaikutteita ortodoksikristitystä tekstikokoelmasta nimeltä Philokalia. Saman melodiateeman variointi eri instrumenteilla taas tulee serbialaisesta kansanmusiikista. Teos yltyi lopussa hurjaksi instrumenttien yhteissoitoksi.
Eija Niskanen
