Saint Etienne: Bob Stanley, Pete Wiggs ja Sarah Cracknell.

1

Kaunokirjallisella menestyksellä on usein arvaamattomia seurauksia. Irlantilainen kirjailija Sally Rooney, 30, julistettiin ilmiöksi kahdella ensimmäisellä romaanillaan Keskusteluja ystävien kesken (Otava, 2017) ja Normaaleja ihmisiä (Otava, 2018; molemmat suomentanut Kaijamari Sivill), jotka olivat tarkkanäköisiä ja intiimejä kertomuksia nuorten ihmisten elämästä ja rakkaussuhteista. Sitten seurasi backlash, kun jotkut ylistäviä kritiikkejä lukeneet pettyivät itse kirjoihin; ne olivat heidän mielestään vanhanaikaisia ja triviaaleja romaaneja, aivan kuin olisi jotenkin väärin kirjoittaa ”vain” nuorista ihmisistä ja ”vain” rakkaussuhteista ja vieläpä tavalla, joka oli hyvin vanhanaikainen ja konstailematon.

Odotetussa kolmannessa romaanissaan Beautiful World, Where Are You (2021) Rooney selvästi tiedostaa saamansa kritiikin ja käy puolustuskannalle. Sen kertoo jo teoksen motto Natalia Ginzburgilta, joka sanoo tiedostavansa että on ”hyvin pieni kirjailija”. Rooneyn romaanin päähenkilö Alice on myös selkeästi Rooneyn alter ego, menestynyt kirjailija, joka meileissään ystävälleen Eileenille kirjoittaa tajuavansa, että on ”vulgääriä, dekadenttia ja jopa epistemologisesti väkivaltaista” käyttää luovaa energiaa seksin ja ystävyyden pohtimiseen, kun samalla planeetta tekee kuolemaa. Mutta toisaalta, Alice puolustautuu heti perään, sitähän ihmiset tekevät koko ajan, kuolinvuoteellakin. Jos ihmiskunta tuhoutuu, hän pohtii, eikö se olekin mukavin syy poistua näyttämöltä? Että emme kyenneet kehittämään taloudelle ja teollisuudelle kestävää kasvumallia, koska rakastimme toisiamme liian paljon keskittyäksemme asiaan omien ihmissuhdehuoliemme ja -rapsodioidemme sijasta?

Omalla tavallaan Rooney kolmannella romaanillaan sekä syö kakkunsa että säästää sen. Se kun on romaani ilmastoahdistuksesta, kirjallisuuden merkityksestä maailmanlopun edellä ja länsimaisen hyvinvoinnin mahdottomuudesta, mutta se on myös romaani neljästä kolmekymppisestä ystävästä ja heidän ihmissuhteistaan. Kukaan muu ei kuvaa yhtä hyvin sitä ystävyyden ja seksin rajapintaa, jolla miesten ja naisten suhteet toisinaan häilyvät. Saamastaan kritiikistä sydämistyneenä Rooney myös kokeilee uudenlaisia etäännyttäviä kerrontatekniikoita, jotka hilaavat hänen kerrontatyylinsä 1800-luvulta ainakin vuosisadan eteenpäin, mutta vastoin vedonlyöntikertoimia ne itse asiassa vain syventävät hänen ilmaisuaan ja vahvuuksiaan.

Rooney myös satirisoi kirjallisuusmaailmaa Alicen pohdinnoilla siitä, kuinka valheellisia monet hänen kollegansa ovat. He ovat nousseet menestykseen tarinoillaan tavallisista ihmisistä, mutta itse elävät ylellisessä kuplassa, jossa heitä kiinnostaa vain se, ansaitsevatko he tarpeeksi rahaa ja arvostellaanko heidän kirjojaan New York Timesissa. Tämä kuvottaa Alicea, joka sanoo ettei hän aio enää kirjoittaa yhtään romaania. Toivottavasti Sally Rooney toimii toisin.

2

Yhdysvaltalainen kirjailija Shirley Jackson (1915–1964) erikoistui valitettavan lyhyeksi jääneellä urallaan kummitustarinoihin ja kauhuromaaneihin, joista ei koskaan tiennyt tapahtuivatko niiden yliluonnollisuudet oikeasti vai vain päähenkilöidensä mielessä. Vaikka muun muassa Stephen King on julistanut Jacksonin yhdeksi esikuvakseen, tämän modernistinen tyyli oli lähempänä Virginia Woolfia.

Josephine Deckerin ohjaama Shirley (2020) kertoo Jacksonista, mutta elämäkerran sijasta sen lähteenä on Susan Scarf Morrellin vuonna 2014 ilmestynyt romaani, jossa kirjailija miehineen ottaa kotiinsa asumaan nuoren pariskunnan. Jackson (Elisabeth Moss) haluaa ottaa kotiinsa majoittamansa nuoren naisen materiaalikseen Hangsaman-romaaniinsa, kun taas hänen professorimiehensä alkaa kateellisena sabotoida nuoren miehen uraa. Shirley on siis musta komedia ja psykologinen kauhutarina kirjailijoista vampyyreina, ja siten omalla tavallaan hyvin ovela kunnianosoitus Shirley Jacksonin teoksille.

Shirley Yle Areenassa.

3

Saint Etienne -yhtyeen Bob Stanley on aina julistanut sitä, kuinka popmusiikki parhaimmillaan pureutuu hetkeen ja tiivistää sen tallenteeksi, josta voi nauttia tulevaisuudessakin. Hänen yhtyeensä kymmenes albumi I’ve Been Trying to Tell You (2021) haluaa ilmentää Iso-Britannian tunnelmia vuosina 1997—2001, sitä toiveikkuuden aikakautta, joka alkoi Labourin vaalivoitosta ja päättyi 9/11-terrori-iskuun. Tämän Saint Etienne tekee rakentamalla kappaleensa noiden vuosien popkappaleiden sampleille, joista he eivät rakenna perinteisiä popkappaleita vaan hauntologisia äänikollaaseja, joissa laulaja Sarah Cracknell jää sivurooliin.

Aikakauden hittien sijasta Saint Etienne ammentaa Natalia Imbruglian, Lighthouse Familyn ja Tasmin Archerin kaltaisten päiväperhojen tuotannosta, eikä edes heidän suurimmista hiteistään, sillä mikäpä istuisi yhtyeen modus operandiin paremmin kuin työstää joutavuudesta jotakin kestävää?

4 & 5

Frank Herbertin Dyyni-romaania ja sen jatko-osia on jo 1970-luvulta saakka yritetty tuoda valkokankaalle ja televisioon hyvin vaihtelevin tuloksin, eikä Denis Villeneuven ylistettyä uutuuselokuvaakaan voi täydelliseksi onnistumiseksi kutsua. Villeneuven Dyyni on valtavaa avaruusepiikkaa, upeasti kuvattua ja taitavasti näyteltyä totaalista elokuvaa, mutta yrittäessään muuttaa tarinan seikkailuelokuvaksi ja Paul Atreidesin kehityskertomukseksi tarinan poliittiset ulottuvuudet jäävät sivuosaan. Tuloksena on elokuva, jota on pakko kunnioittaa mutta vaikea rakastaa.

Sen rinnalla kannattaa katsoa David Lynchin tulkinta vuodelta 1984, ohjaajan itsensäkin epäonnistumiseksi julistama floppi, joka kuitenkin monella tavalla on uskollisempi alkuteokselle kuin Villeneuven mammuttielokuva. Vanhentuneet erikoisefektit yhdistettynä Lynchin hallusinatoriseen surrealismiin saavat katsojan tuntemaan kuin hänelle olisi syötetty Arrakis-planeetalta löytyvää rohtoa. Elokuva onkin syytä poistaa kuriositeettien komerosta ja ottaa uusintatarkasteluun sekä osana tekijänsä filmografiaa että blockbuster-elokuvan varhaishistoriaa.

Samuli Knuuti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua