Tennis on paljon muuta kuin eliitin laji – arviossa David Berryn tenniskirja Radikaali historia

Venäläinen Anna Kournikova löi rahoiksi myös tenniksen ulkopuolella. Kuva: Wiki Commons

Tennistä ja yhteiskunnan välisiä suhteita kuvaavia kirjoja ei ole tarkoitettu ensisijaisesti tenniksenpelaajille. He haluavat David Berryn mukaan ainoastaan pelata entistä paremmin, lyödä esimerkiksi aina vain tehokkaampia rystylyöntejä.

Kun Vogue-lehden jenkkiversiosta 2009 tuli levitykseen dokumenttielokuva The September Issue, lehden päätoimittajasta, muotiteollisuuden vaikutusvaltaisesta ja ”olemukseltaan pelottavasta” polkkatukasta Anna Wintourista haluttiin välittää pehmeämpi puoli. Ohjaaja R.J. Cutler kysyi yhdellä pelitauolla – etäällä paineistetusta muotimaailmasta – mikä yksittäinen asia parantaisi Wintourin elämää eniten.

Vastaus ei ollut täydellinen pikkumusta, luksusasunto Park Avenuella tms., vaan parempi rystylyönti.

Teatterimies ja ansioitunut dokumentaristi Cutler ei nähtävästi ole lajin harrastaja. Mennä nyt pelin tuoksinassa kyselemään tuollaisia joutavuuksia.

Sitä paitsi Wintourin garderobi ja asuntoasiatkin ovat varmaankin kunnossa.

Tennis on latteasti sanottuna elämää suurempi laji. Berry ei sentään väitä, että pelaajat sulkisivat silmänsä ja korvansa ulkomaailmalta. Oikeastaan päinvastoin. Hänen tenniksen sosiaalihistoriansa keskittyy tietenkin muuhun kuin pelin tekniikkaan tai taktiikoihin. On hyvä syy uskoa, että tämäkin teos kiinnostaa juuri tenniksenpelaajia ja katsojia, joista monet ovat joko entisiä tai nykyisiä pelaajia.

Berry osoittaa, että silkan voiman sijasta tyyliin ja oveluuteen perustuva laji on vedonnut mm. taiteen ystäviin ja lukeneistoon. Huipputennis on myös äärettömän fyysistä ja jännittävänä viihteenä erittäin suosittua.

* *

Tekijä arvelee kirjansa kronologian vaikuttavan vähän sekavalta. Hän on oikeassa. Kun tarinaan pikku hiljaa pääsee sisään, kiittää aika nopeasti itseään siitä, ettei luovuttanut.

Berry valaisee monin esimerkein tenniksen olleen ja olevan myös radikaali laji sen eliittimaineesta huolimatta.

Otsikko osoittautuu hyvinkin oikeaksi. Tennis on edistänyt naisten, mustien ja työväestön tasa-arvoa, vaikka toisin edelleen tahdotaan väittää. Tennistunnit voivat olla kalliita, eivätkä kaikkien ulottuvilla (varsinkaan Yhdysvalloissa), mutta eivät – yleistäen – meillä kaiketi niin kalliita kuin vaikka jääkiekkojunnujen varusteet ja muut kulut. Tavallinen tennisniilo pääsee Suomessa lopulta pikku rahalla, nelinpelissä varsinkin.

Teoksen tiuhaa sisältöainesta selventää lopussa oleva aikajana. Voikin olla hyödyllistä tutustua siihen ensin ja poimia siitä hyvin laadittua nimi- ja asiarekisteriä käyttäen ne kohdat, jotka kiinnostavat. Kunnon tietokirjan tapaan teoksessa on myös asialliset viitteet.

* *

Vaikka tilastokirjat ovat erikseen, on Berrykin kirjannut tenniksen pitkähköstä historiasta trivial pursuit -tietoa. Samalla hän esittelee värikkäitä kentän valtiaita ja valtiattaria ja erikoisia tapahtumia, joitten ansiosta teos lopulta hotkaisee aluksi tietovyöryä ehkä hätkähtävän lukijan.

Kentän muotoutuminen nykyiselleen, ammattilaisten ja amatöörien status ja väläykset vaikka pukeutumisen muutoksista ja tennispalloteollisuudesta ovat olennaisia yksityiskohtia. Tuntuu hohdokkaalta, että vaikka tenniksessä kuinka on nähtävissä berrymäisesti radikaaleja piirteitä, peli itsessään sisältää muuttumattomia elementtejä. Yksi on outo pistelaskujärjestelmä, jonka alkuperästä on parikin teoriaa.

Berryllä on oivaltava näkökulma tulkita väitettä, että tennis on jopa naismainen peli, kuten muun muassa Dwight Eisenhower on möläyttänyt. Berry sanoo tenniksen edistäneen toisenlaista maskuliinisuutta, sellaista, joka on mukautunut naisten läsnäoloon ja vaikutusvaltaan.

Kirjassa on ihan riittävästi esimerkkejä, että niin naisilla kuin juutalaisilla tai mustilla on kyllä ollut omat vastuksensa päästä niin sanotusti peliin mukaan. Naisten asemaan tenniksessä on vaikuttanut myös miesten homokulttuuri, vaikka se on usein jäänyt vähälle huomiolle. Siihen kenraali Eisenhowerkin viittasi toteamalla toisessa maailmansodassa, että sota on miesten hommia, eikä tennis ollut myötäisen sotaonnen jälkeenkään hänestä hyvä rentoutumiskeino, ei edes siitä syystä, että sillä olisi kerätty varoja Punaiselle ristille.

* *

Juuri perinteisen urheilullisen miehisyyden kyseenalaistaminen on vahvistanut Berryn käsitystä tenniksestä radikaalina lajina. Naispelaajien raivaama tie miesten rinnalle taas on edistänyt feminismiä. Esimerkiksi Wimbledonissa katsomossa ylitetään etnisten ryhmien ja kansallisvaltioiden välisiä rajoja. Sekä britit että sveitsiläiset ovat aplodeeranneet tasapuolisesti vaikka Andy Murrayn ja Roger Federerin välisissä otteluissa. Berry pitää tätäkin radikaalina saavutuksena. Eikä tarvitse vertailla edes ääri-ilmiöihin, kuten jalkapallohuliganismiin.

David Berryä on syytä onnitella lukijan ehkä yllättämistä, odottamattomista näkökulmista. Niiden yhteenvedoksi voi kiteyttää sen, että 150 viime vuoden aikana tennis on ollut yhteiskunnallinen muutosvoima.

Se on melkoinen saavutus, kun se samalla on ollut myös yläluokkaisten keskinäisen kehumisen kerho.

Risto Ojanen

Kirjan kansikuvana Lotta Lasersteinin tenniksenpelaajatar (Tennisspielerin) vuodelta 1929. Kuva: Vastapaino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua