Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kaarina Lehtisalo nauttii elämästä tuijottaessaan marmorilouhosta ja siirtyy evoluutiossa taaksepäin musiikin avulla.
1
Näin ensi alkuun pitää myöntää, että en ole erityinen taidevideoiden ystävä. Itse asiassa taidenäyttelyissä yleensä suosiolla luikin mustien verhojen ohi vaivautumatta edes kurkistamaan sisälle. Niin paljon on joskus tullut nähtyä taidevideoita, joissa ei ole ollut puolikastakaan ideaa. Mutta nyt tuli poikkeus vastaan, vieläpä suosikkitaidemuseossani Sara Hildénillä. Ja vieläpä kotimaiselta tekijältä.
Jonna Kinan videossa Somnivm (2018) ei ole yhtään ihmistä. Siinä ei tapahdu mitään. Kuvissa katsotaan 12 minuuttia 39 sekuntia marmorilouhosta Italian Carrarassa. Videota katsellessa voisi pohtia marmorin viileää kauneutta, marmorirakennusten tuhansien vuosien historiaa, maailmaa ihmisten jälkeen, tai sitä, miksi italialainen anarkistiliike syntyi juuri Carrarassa, vaarallista ja raskasta louhintatyötä tekevien työläisten parissa.
Joudun tunnustamaan, että en videota katsellessani pohtinut yhtään mitään, pääni oli aivan blanco. Kuin marmori. Mutta Somnivm jäi elämään mieleeni, vaivaamaan pitkäksi aikaa – eikä se ole lähtenyt sieltä vieläkään.
Somnivm on nähtävissä Sara Hildénin taidemuseon Out of Office -näyttelyssä 25.8. asti. Jos tunnet halua pohtia marmorilouhoksen syvyyksiä, teoksesta voi lukea lisää täältä.
2
En ole ihan varma, ovatko internetin algoritmit parasta vai pahinta, mitä ihmiskunnalle on tähän mennessä tapahtunut. Onhan jollakin tavalla lohdullista, että nollien ja ykkösten virrassa on Se Jokin, vaikkakin matemaattinen Se Jokin, joka huolehtii meistä, tietää meidän tarpeemme, ajatuksemme ja ehkä jopa tulevaisuutemme.
Varmasti teille muillekin on käynyt niin, ainakin joskus, että yhtäkkiä some-fiidiinne on alkanut ilmestyä ilmoituksia asiasta, jota ette ole vielä ehtineet edes googlata, asiasta, joka on ollut vasta pienenpienenä ajatuksen siemenenä päässänne, mutta: ta-daa! – siellähän se olisi jo internetistä tilattavissa.
Huomattavasti enemmän kriipiä on, kun eteesi alkaa pulpahdella ilmoituksia asiasta, jota et ole vielä tiennyt tarvitsevasi. Mutta jollakin ihmeellisellä tavalla Se Jokin tietää, ennen kuin sinä itse, että saatat tarvita vaikkapa uutta asuntoa. Silloin kannattaa ihan vaikka suoraan – tai edes Whatsappissa – kysäistä puolisolta, missä mennään, ja onko jommankumman muutto lähiaikoina ohjelmassa.
3
Ihan parasta osaamistaan Se Jokin näyttää Spotifyn soittolistoilla. Ihmeellinen matematiikka tunnistaa jopa musiikilliset tarpeesi. Niinpä Spotify tietää, että tarvitsen musiikkia, joka ei ole millään tavalla älyllistä, musiikkia, jossa ei ole mitään viisasta, ei mitään ylevöittävää. Musiikkia, jonka avulla voin siirtyä evoluutiossa pari pykälää taaksepäin.
Evoluutiosiirtymä tapahtuu helposti vaikkapa Wilsonin kappaleella Dump Truck, tai Combichristin biisillä Skullcrusher. Tällaisessa koko perheen verkkojulkaisussa ei ole syytä lähteä avaamaan kappaleiden sanoituksia sen tarkemmin, mutta reippaamman rockin ystävät voivat katsoa Dump Truckin täältä tai Skullcrusherin täältä. Videot ovat luonnollisesti taidevideoita. Ja ne on tekstitetty.
Hieman itseänikin toki huolestuttaa, miksi Se Jokin arvelee, että tarvitsen musiikkia, jossa sanat ”dump” ja ”crap” toistuvat niin monta kertaa, mutta yritän olla ajattelematta asiaa. Liikaa.
4
Televisiossa parasta on tietenkin Yle Teema. Ja onneksi on myös Areena, jossa ohjelmia voi katsoa, jos ne Teemalta livahtivat ohi. Teema esittää kesällä paitsi kiinnostavia klassikkoelokuvia, myös pieniä helmiä, joita ei muualla tule vastaan. Viime perjantaina nähtiin kiehtova elokuva, Coherence, joka on Areenassa nähtävissä 14.7.2019 asti.
Coherence on tieteiselokuva, mutta sellainen tieteiselokuva, jossa ei nähdä sädepyssyjä tai muitakaan ihmevempaimia. Coherence on pienimuotoinen ”kamarielokuva” ystäväporukasta, joka istuu iltaa yhteisellä aterialla samaan aikaan kun komeetta ohittaa maapalloa. Sitten alkaa tapahtua. Outoja. Juttuja. Ajatusmaailmaltaan elokuva on sukua Netflixin Black Mirror -sarjalle, joskin Coherence on pelottavampi, sillä siitä puuttuu täysin tunnelmaa loiventava musta huumori.
Coherence on itse asiassa pienimuotoisin tieteiselokuva, jonka olen vähään aikaan nähnyt. Jos sanon että elokuvalla on ollut ”kengännauhabudjetti”, sekin kuulostaa liioittelulta, sillä elokuvaa katsoessa tuntuu siltä kuin katsoisi kavereiden tekemää kotivideota. Ja se vasta pelottavaa onkin!
Mikä parasta: elokuvassa on myös Suomi ja suomalaiset mainittu. Ja vielä ihan positiivisessa hengessä. Tavallaan. Ainakin käy ilmi, että maailmalla meitä suomalaisia pidetään ihan outona sakkina.
5
Lopuksi vielä viime viikon paras kulttuuriuutinen: Nick Cave saapuu Conversations with Nick Cave -kiertueellaan Helsingin Musiikkitaloon 26.8.2019. (Suuren kysynnän vuoksi Cave konsertoi myös lisäkonsertissa 27.8. – toim. huom.) Olen kuunnellut Nick Caven lauluja yli 30 vuotta, teini-iästä lähtien – joskus enemmän, joskus vähemmän. Muut suosikit ovat vuosien varrella vaihtuneet, mutta Nick on pysynyt.
Nick Cave on nykyään jo niin tunnettu nimi, että tuntuu hieman oudolta nimittää häntä alternativen, vaihtoehtomusiikin edustajaksi. Mutta on totta, että ihan kaikkein suurimmat yleisömassat eivät hänen taikapiiriinsä ole pudonneet, me muut seuraamme sitäkin uskollisemmin.
Conversations with Nick Cave -kiertueellaan Nick juttelee yleisön kanssa ja esittää musiikkiaan soolona. Vielä muutamia vuosia sitten tällainen esiintymistapa olisi herättänyt minussa hämmästystä. Nick Cave on aina ollut parhaimmillaan karismaattisena eläytyjänä, jonka esiintymisessä on energiaa ja intensiteettiä. Mutta viime vuonna Porin Jazzissa huomasin, että mies on muuttunut: vaikka karisma, energia ja intensiteetti on edelleen olemassa, Nick on myös lähempänä yleisöään kuin koskaan ennen.
En voi olla ajattelematta, että tähän muutokseen on vaikuttanut neljä vuotta sitten tapahtunut perhetragedia, Nick Caven teini-ikäisen pojan kuolema, jonka jälkeen Nick Cave on avannut itsensä koko maailmalle. Jos hänen esiintymisensä olivat ennen hurmoksellisia, ne voivat olla sitä edelleen, mutta nyt hänen tunteensa näkyvät kaikessa alastomuudessaan. Niin kuin Nick Cavesta kertova, muutaman vuoden takainen dokumentti sen tiivistää: One More Time – With Feeling.
Kaarina Lehtisalo
