Sami Pöyryn arthouse-trilleri Punainen kohina luottaa rohkeasti siihen, mitä katsoja ei näe tai tiedä

Kuva: Monadi-Filmi

Parikymmentä vuotta takaperin täytyi totuttautua siihen, että mikäli mielii nähdä suomalaista genre-elokuvaa, ei ole oikeastaan muita vaihtoehtoja kuin findie-leffat. Kotikutoisten kuvitelmien kirjo on ollut kautta aikain laaja ja kattaa yllättävän paljon muutakin kuin scifiä, kauhua ja toimintaa. Viime vuosina kulmakarvoja on saanut käännellä uusiin, entistä uteliaampiin asentoihin, sillä pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut aika paljon myönteistä kehitystä.

Räväyttäviin lyhytelokuviin erikoistuneen pienten piirien taideharrasteen saralta on hiljalleen ilmaantunut täyspitkiä tuotantoja elokuvateatterilevitykseen asti. Laajaa ymmärrystä kotimaisella tasolla eivät esimerkiksi Rendel (Jesse Haaja, 2017), Bunny the Killer Thing (Joonas Makkonen, 2015) tai Rauni Reposaarelainen (Mika Rättö, 2016) ole osakseen saaneet, mutta siitä tuskin kukaan asianosainen on yllättynyt. Olennaisempaa lienee, että valtavirrasta poikkeava kotimainen elokuva on löytänyt aiempaa laajemman yleisön – ja sen se on myös ansainnut.

Kyrsyä – Tuftland -elokuvan (2017) tuottanut Bright Fame Pictures tuo nyt nähtäville Sami Pöyryn ensimmäisen pitkän elokuvan Punainen kohina. Se on arthouse-trillerinä markkinoitu kertomus sisaruksista Jussista ja Maijusta (Roope Olenius ja Veera W. Vilo), jotka palaavat kotiseudulleen kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen tapaamaan vanhaa ystäväänsä Timoa (Jari Manninen). Jälleennäkemisen ilon myötä jää nähtäväksi, mitä taakse jääneen ja taakse jätetyn välillä on enää jäljellä.

Kaupunkilaistuneiden sisarusten ja syrjäseudulla yksinäisyydessä eläneen Timon näkemykset eivät suoranaisesti kohtaa, mutta Punainen kohina keskittyy ensisijaisesti kuvaamaan päähenkilöiden välisiä suhteita. Rakenteessa piilee jännityselementtejä, ja mysteeriä rakennellaan pilkkomalla narratiivia paljastuksia sitä myöten säästellen. Erilaisten ympäristöjen välistä polarisaatiota seuraamuksinensa kuvaava kertomus välttelee räikeitä vastakkainasetteluja tai jännärikliseitä, ja onnistuu kuvaamaan henkilöhahmonsa uskottavina, toisiinsa kiintyneinä, mutta kiusallisesti etääntyneinä ihmisinä. Osapuolet tahtoisivat olla avuksi, mutta kieltäytyvät omaksumasta toistensa näkökulmia.

Maiju (Veera W. Vilo), Timo (Jari Manninen) ja Jussi (Roope Olenius) etsimässä ystävyytensä juuria. Kuva: Monadi-Filmi

Asetelman alla pilkottavat tuntemukset, kuten syyllisyys, katumus, suru ja sääli, ovat elokuvan ytimessä, ja niihin pureudutaan runsaan dia- ja monologin sekä pursuilevasta pienimuotoiseen poukkoilevan kuvakerronnan kautta. Elokuva etsii tietä katsojan ihon alle ja hoitaa hommansa hienostuneesti, luottaen vahvasti sen voimaan, mitä katsoja ei näe tai tiedä. Se kirvoittaa pohtimaan hahmojen toimintaa ja ajattelua, tunkee todella liki – koskettaakin, mutta säästeliäästi.

Punaisen kohinan ongelma piilee siinä, että se koittaa tehdä pienimuotoisuudestaan tarpeettoman monimutkaista. Elokuvan kolme tasoa, varsinaisen lineaarisen kertomuksen pelkistetty pienuus, sitä rikkova poukkoilu mustavalkoisine kohtauksineen sekä Timon päänsisäistä todellisuutta kuvastavat monologiosuudet, muodostavat hieman hajanaisen kokonaisuuden. Syntyy tunne siitä, että katsojaa yritetään johdattaa harhaan samalla, kun kerrotaan johdonmukaista ja vakuuttavaa tarinaa.

Kuva: Monadi-Filmi

Elokuvan teemat huomioon ottaen epätasaisuus pukee sen rakentamaa kuvaa aikakautemme humanismista sekä ihmisen perinpohjaisesta taipumuksesta tarpeettomaan monimutkaisuuteen. Silti, johtolankojen ja arvailujen varaan laskeva, entistä rönsyilevämmäksi käyvä loppukolmannes jää jokseenkin latteaksi juuri siinä vaiheessa, kun tarinan toivoisi löytävän vielä yhden, intensiivisemmän vaihteen.

Tasapainoisempi, sen tärkeän hivenen verran uhkaavampi lopputulos olisi tehnyt Punaisesta kohinasta erinomaisen luomuksen. Näinkin se on katsomisen ja pohdiskelun arvoinen, mutta toimii selkeämmin osoituksena tekijöidensä kyvyistä luoda laaja, miltei mittansa nielevä genre-elokuva, joka ei ole kaikkien makuun.

Sami Pöyryn rohkeus sekä näkemys ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaajan asemassa on merkille pantava meriitti, ja jonkinlainen palkinto tulisi ilman muuta tarjota aina, kun joku ymmärtää laittaa leffaansa soimaan King Gizzard & The Lizard Wizardia.

Aleksi Leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua