Kokeneen toimittajan teos identiteettipolitiikasta on epätasainen lukukokemus – arviossa Matti Virtasen Ääripäät

Kuvat: Matti Virtanen / Docendo

Poliittiset näkemykset on erityisesti länsimaissa jaoteltu tyypillisesti vasemmisto-oikeisto-janalle, sittemmin on totuttu nelikenttään, jossa janat ovat vaakasuoraan etenevä vasemmisto-oikeisto ja pystysuora konservatiivi-liberaali.

Kuten määrittelyssä tapahtunut muutos kielii, tämä on joustava konstruktio, joka ei vain kuvaa aikaansa vaan myös vaikuttaa siihen. Se pyrkii kuvaamaan yhteiskunnan tilaa ja samalla ohjaa yhteiskunnallista ajattelua ihmisten omaksuessa sen esittämän maailmankuvan.

Jonkinlaisen yleiskuvan nelikenttä antaa, mutta tarkkuudessa on petrattavaa. Nelikenttää voidaan kritisoida samalta pohjalta kuin Myers-Briggsin huuhaaksi todettua ”persoonallisuustestiä”, joka on pohjimmiltaan horoskooppi: ihmiset voi jaotella halutessaan siisteihin joukkoihin, jos kysymykset ja kategoriat tukevat näitä ennalta määritettyjä ryhmittelyitä. Ryhmien määrä kuitenkin kasvaa, jos identiteettiä erottelevia janoja lisätään joukkoon enemmän. Mihin vetää järkevä raja?

Politiikan nelikenttä muistuttaa myös tutkija Samuel P. Huntingtonin esittämää tapaa lohkota maailma suuriin kulttuuripiireihin. Tapa jaotella suuria ihmismassoja muutaman kategorian perusteella on epätarkka ja tarjoaa liian helposti pohjan laiskalle ihmisryhmiin kohdistuvalle kritiikille ja stereotypioille.

Käsitys nykyisestä identiteettipolitiikasta nojaa vahvasti nelikentän liberaali-konservatiivijakoon. Tosiasiassa erilaisia poliittisia akseleita on niin paljon, että niistä voi luoda kaavion, joka muistuttaa ulkoasultaan Jackson Pollockin maalausta.

Toisin sanoen mielikuva identiteettipolitiikan kahtia repivästä vaikutuksesta on rajoittunut. Sen heikkous ilmenee keskustellessa kenen tahansa yksilön kanssa, jonka arvot eivät sovi yksinkertaisimpiin jaotteluihin. Erityisesti ongelmia tulee, kun huomioidaan, että yksilöiden käytännön arvot poikkeavat teoretisoiduista.

Mies sinä olet tolkku

Edellinen on kerrottu sen selventämiseksi, kuinka ajatus ”ääripäistä” voi tukahduttaa ajattelun. Se lokeroi ihmiset ennalta säädettyihin muotteihin ja mylvii omaa totuuttaan.

Tällä ei tarkoiteta, etteikö ilmiöitä voisi tunnistaa. Konservatismi ja liberalismi toden totta vääntävät kättä. Jotkut puolueet myös ajavat mielellään keskustelua tällaiseen suuntaan.
Mutta tarvitseeko koukku niellä? Ajatusta identiteettipolitiikan repivyydestä pitäisi kritisoida enemmän.

Tätä Matti Virtasen tietokirja Ääripäät – Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea (Docendo, 2021) ei juurikaan tee. Teoksessa on kyse pitkän linjan politiikan toimittajan matkasta ymmärtää suomalaisia ”ääripäitä”. Tällä tarkoitetaan ihmisiä, jotka joko toimivat tai vaikuttavat toimivan identiteettipoliittisesti.

Ääripäiksi on teoksen perusteella määritelty muun muassa saamelaisaktivistit, fennomaanit, feministit, suomenruotsalaiset, transaktivistit ja etnonationalistit. Haastateltaviksi on valikoitunut niin näiden ryhmien edustajia kuin joitain tutkijoita. Itsensä Virtanen määrittelee heti kirjan alussa klassiseksi liberaaliksi ja sinivihreäksi asevelisosialistiksi, mikä on arvostettavaa suoruutta. Ainakin hän tuntuu itse tietävän kenen joukoissa seisoo.

Teoksen rakenteen voi summata seuraavasti: Virtanen ottaa identiteettipolitiikan käsitteen suhteellisen sellaisenaan ja esittelee sen jälkeen ”tolkun ihmisen” näkökulmasta jokaisessa luvussa yhden esimerkin ilmiöstä.

Ääripäät alkaa hyvin. Se analysoi suomalaista poliittista historiaa, puolueiden äänestäjäkuntia ja huomauttaa poliittisen hajoamisen olevan kaikkea muuta kuin epätyypillistä. Virtanen on tässä vahvimmillaan, toimittajakokemus näkyy. Alussa myös käydään lävitse suomalaisten arvojen tutkimusta ja mainitaan, etteivät suomalaisten arvot ole pohjimmiltaan muuttuneet sitten 1980-luvun.

Suurin kompastuskivi on, että teoksen alussa esitettyä ajatusta identiteettien roolista osana kaikkea politiikkaa ei juurikaan syvennetä. Muun muassa tiettyjen ryhmien harjoittaman identiteettipolitiikan takaa löytyy edelleen vaikkapa aika tavanomaista äärioikeistolaisuutta, joka hyödyntää Suomenkin fasismin historiasta tuttuja taktiikoita: maalitolppien siirtelyä, suoriin kysymyksiin vastaamatta jättämistä ja yleistä välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, mikä mielletään kunnioittavaksi käytökseksi.

Virtanen huomioi tämän puhuessaan Overtonin ikkunasta, mikä tarkoittaa politiikassa sallittujen, alati muuttuvien puheenaiheiden joukkoa, mutta ei vie ajatusta tarpeeksi pitkälle. Lähinnä vihreät mainitaan valtavirtapolitiikassa identiteettipolitiikan avoimina syleilijöinä. Väite on totta vain hyvin pinnallisesti. Se ei anna kattavaa kuvaa identiteettien laajasta merkityksestä suomalaisella poliittisella kentällä.

Olennaiset sivuutetaan

Outoa kyllä, ääripäitä käsittelevässä teoksessa on iso puute, ettei siinä haastatella paljoa niitä valtavirran poliittisia tahoja, jotka hyödyntävät identiteettipolitiikkaa käytännössä. Mielikuvaksi jää, että kyse on ensisijaisesti pienten vähemmistöjen puuhasteluista, vaikka tosiasiassa ryhmät eivät ole erillisiä satelliitteja vaan kytköksissä salonkikelpoisempaan valtavirtaan.

Äärimmäisiksi identiteeteiksi oikealta määritellään fennomaanien nopeasti kuitattu puuhastelijajoukko ja Tuukka Kurun kaltaisten etnonationalistien avoimesti rasistiset näkemykset. Sen sijaan esimerkiksi Suomen Sisun osallisuudesta perussuomalaisten toimintaan ei sanota juuri mitään.

Vähäiselle jää myös erilaisten uskonnollisten tahojen käsittely. Entä missä salaliittoteoreetikot, new age -ihmiset ja muut?

Toisaalta, vaikka Kurun tapainen marginaalinen tyyppi on otettu joukkoon, Virtanen ei silti ole haastatellut ketään selvästi äärivasemmalla olevaa, niin kuin Suomen kommunistisen puolueen jäseniä, vaan on sivuuttanut heidät kokonaan menneisyyden vankeina. Eivätkö fasistit ole sitä yhtä lailla?

Virtanen yrittää tavoittaa vasemmiston puolelta haastatteluun niin Varisverkostoa kuin Punk in Finland -foorumin ylläpitäjää, mutta tulos jää laihaksi, koska vasemmistoaktiivitahoilla on harvemmin kiinnostusta antaa aikaansa haastatteluille, joissa tahallinen tai tahaton väärinymmärrys on todennäköistä.

Samoin kummastuttaa, että esimerkiksi Homma tai Ylilauta ohitetaan kokonaan. Enkä tarkoita tällä, että Ylilauta olisi typistettävissä oikeistoajattelun kokoontumisalustaksi, mutta on turhaa myöskin kiistää, etteikö se toimisi tärkeänä keskustelufoorumina tällaisille ajatuksille.

Virtanen ei joko aivan hahmota näiden sivustojen merkitystä tai näihin paikkoihin tutustuminen vaatisi huomattavasti enemmän työtä kuin kirjaa varten olisi realistista odottaa. Punk in Finlandinkaan sisältöä ei tekstistä päätellen ole paljoa selailtu.

Twitterissä, Virtaselle tutummassa kuplassa, toimivaa Internet-persoona Keijo Kaarisadetta sen sijaan haastatellaan sananvapausaktiivina mahdollisesti ymmärtämättä Kaarisateen tehtävää trollina, joka kutsuu vastapuolensa retoriikkaa teoksessa muun muassa hitleriläiseksi samaan hengenvetoon, kun toteaa vastustavansa George Orwellin 1984-teoksesta (1949) tuttua kielipelailua. Liberaalin vastapuolen kutsuminen kansallissosialistisiksi on ironinen osoitus siitä orwellilaisesta uuskielestä, jota Kaarisade väittää kritisoivansa.

Epäilen, että eläköityneen toimittajan tutka ei ole aina toiminut. Uuden ajan oikeisto- ja vasemmistoaktivismin keskellä tallatessaan Virtanen on vieraalla maalla. Valtavirtaisempia ilmiöitä on helpompi kritisoida.

Mieleen hiipii ikärasistinen ajatus: Monet vanhemman polven ihmiset, jopa media-alalla, eivät huomaa joitain poliittisia signaaleja tai kokonaisia liikkeitä, koska eivät välttämättä edes ymmärrä niitä sellaisiksi. Eikä kyse ole vain hankalista uusista termeistä vaan kokonaisesta diskurssista: Nuorempi polvi elää erilaisessa kokemusmaailmassa kuin vanhempi. Uuteen ympäristöön kuuluvat täysin toisenlaiset kommunikaation tavat, symbolit ja merkitsijät, joiden taustalla Internet on avainasemassa.

Mitä Matti Virtanen sanoisi Pepe-sammakosta?

Asenne ratkaisee

Tuntuu, että teos on kirjoitettu keski-iän ohittaneille, jotka hämmästelevät nykymaailmaa ja voivat turvallisin mielin matkata kirjailijan kyydissä oudoilta ja eksoottisilta tuntuvien ilmiöiden pariin. Mielikuvaa korostavat humoristisiksi tarkoitetut välikommentit, joissa Virtanen päivittelee uusia termejä ja niiden opettelua.

Eikä tässä ole itsessään vikaa. On tällaisellekin teokselle tilausta. Rasittavaa on Virtasen asenteellisuus. Tällä ei viitata siihen, että häntä on syytetty esimerkiksi ilmastodenialismista aiemman teoksensa Ilmastopaniikki – hoito-opas (Docendo, 2019) takia: tällaisia näkemyksiä ei kirjassa juurikaan käsitellä.

Asenteellisuus ilmenee muun muassa siten, että feminismiä tai etnisyyttä käsittelevissä luvuissa Virtanen ei malta olla jatkuvasti naljailematta liberaaleille, kun taas miesasiamies Henry Laasasen annetaan paasata sen kummemmitta välikommenteitta ja kontekstualisoimatta hänen edesottamuksiaan, vaikka 1950-lukulaiseen arvomaailmaan törmäämisestä annetaankin ironinen varoitus.

Myös Setan puheenjohtaja Sakris Kupilan haastattelu esitetään sellaisenaan ja sen kummemmitta välihuomioita. Ratkaisu perustellaan hienotunteisuudella, mutta tuntuu oudolta väistöliikkeeltä. Sopii pohtia, onko Virtanen tiedostanut osoittavansa tällä, että identiteettipolitiikka vaikuttaa väistämättä hänenkin toimintaansa? Ainakaan kovin syvälle tällaiseen reflektioon teoksessa ei upota.

Toisaalta tekstissä voidaan tehdä tahallisia väärinymmärryksiä. Varisverkostolta kieltäydytään haastattelusta, koska toimijoita arveluttaa verkoston luokittelu etnonationalistien vastaiseksi toiseksi ääripääksi. Virtanen kummastelee sarkastisesti, että eivätkö he nyt sitten vastustakaan etnonationalisteja henkeen ja vereen – kuin ei siis ymmärtäisi, että kyse on julkisuudessa yleisestä tavasta määritellä vastakkaisiksi ja siten yhtäläisen luotaantyöntäviksi voimat, joiden ajamat asiat eivät kuitenkaan välttämättä ole suoraan rinnasteisia.

Useassa kohdassa teosta kirjailija mainitsee, että olisi voinut kysyä hankalia kysymyksiä mutta ei ole niin tehnyt. Paikoin hän ilmaisee olevansa eri mieltä haastateltavan kanssa mutta ei ilmeisesti ole maininnut siitä itse tilanteessa vaan tyytynyt jälkiviisaaseen piikittelyyn. Kritiikki tuntuu paikoin ohuelta ja epäreilulta. Ivailut ovat mahdollisuus antaa tekijälle ”viimeinen sana” hänen tarvitsematta esittää perusteluita näkemykselleen.

Esimerkiksi Virtanen kysyy sukupuolitutkimuksen professori Anu Koivuselta, miten Suomi sijoittuu tasa-arvovertailussa muihin maihin nähden. Koivunen vastaa, että Suomi on tasa-arvokysymyksissä kärkikaartia, mutta naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa kansainvälisin mittasuhtein tarkasteltuna merkittävä ihmisoikeusongelma.

Virtanen kuittaa tämän olankohautuksella ja toteaa, että voisi kysyä, missä maassa naisiin kohdistuva väkivalta ei olisi (mutta ei kysy). Omituista kenkkuilua, erityisesti kun Koivunen vastaa selkeästi ja asiallisesti kirjailijan kysymykseen. Kirjailija reagoi kuin muihin maihin vertaileminen olisikin lähtökohtaisesti väärin, vaikka juuri sitä hän kysymyksessään pyysi.

Paikoin Virtasen kritiikki taas on asiallista. Erityisen huvittavassa valossa näyttäytyvät joidenkin akateemikkojen vastaukset kirjailijan suoriin kysymyksiin. Sanakiemurtelut saavat suoraviivaiseksi ja jutustelevaksi kirjoitetun teoksen keskellä tahattomasti parodisen klangin, enkä voi olla ajattelematta, että osa vastauksista on annettu muiden akateemisten sanaston hallitsevien vakuuttamiseksi enemmän kuin lukijoiden ymmärrettäväksi.

Samoin ylimielinen tapa ohjeistaa kysyjää tutustumaan aiheeseen linkkilistojen ynnä muiden kautta näyttää paperilla erittäin huonolta, erityisesti kun haastattelun idea on tentata nimenomaan haastateltavan asiantuntemusta.

On helppo allekirjoittaa Virtasen toteamus, että minkään idean ei pitäisi olla kritiikin ulkopuolella. Tämä tarkoittaa nimenomaan ulkopuolista kritiikkiä, sillä ”ideologian sisäinen kritiikki”, johon joskus vedotaan, kuulostaa totalitaristiselta puolueohjelmalta.

Mutta kun tälle linjalle lähdetään, kritiikin pitäisi olla hyvää ja kattavaa eikä löysää huitomista. Kaiken lisäksi sitä ei kohdisteta tasaisesti kaikkiin vaan eniten Virtasta itseään ärsyttäviin tahoihin, joista korostuneimmin kirjassa nousevat esiin feministit, antirasistiset aktivistit ja näitä symppaavat henkilöt.

Toimittaja Riku Rantalalta siteerataan seuraavaa tekstinpätkää, jossa hän kuvittelee elämää muuna kuin valkoihoisena valtakulttuurin edustajana:

”En voisi välttää arkirasistisia tilanteita tuskin yhtenäkään elämäni päivänä, vaan niitä hierottaisiin naamalleni alati. Ruskeana eläminen olisi minulle – näin semivainoharhaisuuteen taipuvana jantterina – vuorenvarmasti jatkuvaa epäilystä muiden ihmisten hyvistä tai huonoista tarkoitusperistä.”

Johon Virtanen taas vastaa seuraavasti:

”Rantala siis olettaa, että joko ’ruskeat’ ovat vainoharhaisia, tai sitten ’muut ihmiset’ syyllistyvät joka päivä rasismiin. Raskas taakka hänellä.”

Lukija näkee, että kirjoituksensa kömpelyydestä huolimatta Rantala ei sano sitaatissaan niin kuin Virtanen väittää vaan pohtii kolumnin keinoin, miten hän oman luonteensa tuntien kokisi elämänsä jonkun toisen nahoissa. Kirjailija sen sijaan osoittaa oman asenteellisuutensa kutsumalla Rantalaa ”jonkin sortin mielipidevaikuttajaksi”, niin kuin Rantala ei olisi täsmälleen sitä mitä Virtanenkin: journalisti.

Johdonmukaisuuden puuttuessa ja näsäviisastelun toistuessa sivulta toiselle kirjaa on paikoin raskasta lukea.

Kunnianhimoinen aihe onkin pannukakku

Muutakin tietysti teoksesta löytyy, kuten kielipoliittista sisältöä. Saamelaisten parissa viihdytään muuta kirjaa enemmän reportaasimaisemmissa tunnelmissa kahden luvun verran. Lukiessa tuntuu kuin selailisi Suomen Kuvalehdelle tehtyä leppoisaa pitkää juttua. Tällaisissa kirjoituksissa Virtanen on vahvimmillaan.

Toisaalta erityisesti lopussa moni luku jää sutaisuksi. On yritetty nielaista liian isoa palaa kerralla. Niin fennomaanit kuin Elokapina-liike ohitetaan nopeasti jonain naurettavana, jonka viestiä ei tarvitse edes kuunnella. Jälkimmäisistä maalataan kauhukuva poliisisetiä tahallaan provosoivina ääriajattelijoina, vaikka kirjailija varmasti tietää kansalaistottelemattomuuden olleen aina osa aktivistitoimintaa.

Paperityöläisten turhautumista käsittelevä luku on hyvin kirjoitettu mutta kuin eri kirjasta, koska sitä ei sidota varsinaiseen aiheeseen tarpeeksi. Suomenruotsalaisuudesta teoksessa ei tunnu oikeastaan olevan mitään tähdellistä sanottavaa.

Yksi suurimmista puutteista Ääripäissä on, ettei se onnistu välittämään lukijalleen, että identiteettipolitiikkaan liitetty poliittinen korrektius ja siihen kuuluvat rangaistukset toimivat kaikkialla. Kärjistetysti: Jos loukkaa jotain konservatiiveille ”pyhää”, saa niskaansa masinoidun trollilauman ja ala-arvoista postia. Jos loukkaa jotain liberaaleille ”pyhää”, saa osakseen cancellauksen ja 500 aiheesta kirjoitettua kevyesti pohdiskelevaa mutta raskaasti luettavaa kolumnia. Eivätkä nämä ole vain ”ääripäiden” keinoja vaan osa poliittista valtavirtaa.

Ääripäitä etsitään etnonationalisteista tai Elokapinasta tai saamelaisten toiminnasta, vaikka tosiasiassa merkittävät ”ääripäiden” potentiaali elää isoissa laumoissa, jotka onnistutaan saamaan vähemmistön ajamien ideoiden puolelle. Passiivisuudellaan ”tolkun ihmiset” ovat historiassa mahdollistaneet joskus haitallisten ja joskus hyödyllisten liikkeiden tavoitteiden etenemisen. Tämä teoksessa toki myös tuodaan esille: joko keskustan on siirryttävä laitoihin tai laitojen kohti keskustaa. Sitä ei kuitenkaan käsitellä niin syväluotaavasti kuin näin mahtipontisen alaotsikon alle niputetulta teokselta odottaisi.

Väite ääripäistä on sellaisenaan nielaistu trendikäs medianarratiivi. Sillä on helppoa myydä lehtiä ja yksinkertaistaa maailmaa. Tolkullisiksi itsensä mieltävät ovat tähän narratiiviin yhtä syyllisiä kuin ”ääripäiden” edustajat, koska ajattelullaan he vahvistavat mielikuvaa siitä, että poliittinen suuntautuminen on jana, johon ihmiset voi sijoittaa siististi riviin.

Kiinnostavasti alkava Ääripäät lässähtää lopuksi kliseiden toisteluksi eikä aihetta niputeta yhteen tyydyttävällä tavalla. Pohditumman tekstin sijasta käteen jää yhden miehen odysseia, jossa hämmästellään vähän kaikkea, välillä onnistuneesti ja välillä ei. Ääripäät ei kerro juurikaan uutta politiikasta kiinnostuneelle ja antaa yksinkertaistetun ja pahimmillaan vääristävän kuvan niille, jotka eivät aihetta tunne. Myös teoksessa luvattu omakohtainen pohdiskelu jää vähintään yhtä laiskalle tasolle kuin Riku Rantalan vastaava.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua