Levykatsaus: Ocelot, Madlib, Black Country New Road, The Weather Station

12.02.2021
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Ocelot. Kuva: Jenni Toivinen

ARVOSTELU | Antti Lähteen koostamassa levykatsauksessa spontaania biittivirtaa, myrskyisää taiderockia, upeasti hengittävää aikuispoppia ja kujertavaa poppia ymmärryksen tuolta puolen.

”Unelmoi EP todistaa Ocelotin olevan taitava ja omintakeinen bändi. Sen kotikutoinen mutta näkemyksellinen tulkinta Kalifornian softrock-soundista tuo mieleen Whitney ja Drugdealerin kaltaiset nykypäivän amerikkalaisnimet, mutta myös kaivatun turkulaisyhtyeen TV-resistorin.”

ARVOSTELU

Madlib: Sound Ancestors

4 out of 5 stars

Black Country, New Road: For the First Time

3 out of 5 stars

​The Weather Station: Ignorance

4 out of 5 stars

Ocelot: Unelmoi EP

3.5 out of 5 stars

Oikeaa biittiä etsimässä

On vaikea arvioida, kuinka paljon musiikkia Otis Jackson, Jr. on eri artistinimillä julkaissut. Yksiselitteisesti mahdotonta on arvioida, kuinka paljon musiikkia amerikkalaistuottaja on tehnyt; biittejä ja biisiaihioita syntyy Jacksonin mukaan viikkotasolla satoja, ja niistä vain murto-osa päätyy koskaan kenenkään muun kuin muusikon itsensä korviin.

47-vuotias kalifornialainen nousi esiin 1990-luvulla hiphop-trio Lootpackin jäsenenä. Tällä vuosituhannella hänen soulista, jazzista, psykedeliasta, lattarista ja funkista ammentava loputon rytmivirtansa on soljunut lukemattomien projektien levyillä (Yesterday’s New Quintet, Jaylib, Sound Directions, OJ Simpson, Trouble Knows Me, The Professionals, The Jahari Massamba Unit…), niistä tunnetuimpana viime syksynä kuolleen Daniel ”MF Doomin” Dumilen kanssa muodostettu Madvillain, jonka ainoaksi jäänyt albumi Madvillainy (2004) on paitsi yksi 2000-luvun merkittävimmistä hiphoplevyistä, myös ihan mistä tahansa levyistä.

Eniten musiikkia Jackson on julkaissut artistinimellä Madlib, huomattavimpina kaksi tällä vuosituhannella räppäri Freddie Gibbsin kanssa julkaistua albumia (Piñata, 2014, ja Bandana, 2019). Uudella Sound Ancestors -albumilla (Madlib Invazion, 29.1.2021) Jacksonin oikeana kätenä on toiminut elektronisen musiikin tuottaja Kieran ”Four Tet” Hebden, jonka tekno- ja house-tuotantoa rikastaneet folk-, proge- ja jazz-vaikutteet näyttävät istuvan Madlibin musiikillisen maailman hyvinkin tyydyttävästi.

Sound Ancestors ei ole mikään kahden suurmestarin viimeisen päälle viilattu avaruusprojekti, vaan sitä sävyttää samanlainen spontaani välittömyys, raakilemainen luonnosmaisuus ja tekemisen riemu kuin Madlibin muutakin tuotantoa – ja hyvä niin! Tavanomaisten rakennuspalikoiden lisäksi levyhyllystä on kaivettu samplattavaksi muun muassa brittiläisten postpunk-minimalistien Young Marble Giantsin Searching for Mr. Right, jonka arvoituksellinen melodia muovautuu Dirtknock-kappaleessa herkullisesti kompuroivan ja nikottelevaan muotoon.

Musiikkia joka viidennelle

Varoituskellot alkavat soida aina, kun yhtye julistetaan ”maailman parhaaksi” (The Quietus) ennen kuin se on julkaissut ensimmäistäkään albumia. Black Country, New Roadin kohdalla varoituskellot toki aktivoi jo yhtyeen nimeen taiteellisesti sijoitettu välimerkki.

Lontoolaisyhtye on kasvatellut kulttimainettaan viimeisen parin vuoden ajan paitsi singleillään, myös ennen kaikkea myrskyisillä ja intensiivisillä keikoillaan. Esikoisalbumi For the First Time (Ninja Tune, 5.2.2021) sisältää jokaisen noista neljästä jo julkaistusta singlestä, joten yllätykset jäävät väliin; 40-minuuttiselle levylle mahtuu niiden lisäksi vain instrumentaalinen avausraita Instrumental sekä 8-minuuttinen päätösraita Opus.

Seitsenpäisen yhtyeen saksofonisti Lewis Evans arvioi The Guardianin haastattelusta, että noin joka viides ihastuu Black Country, New Roadin musiikkiin; 30 prosentissa ihmisistä bändin musiikki herättää inhoa, 50 prosenttia se ei hetkauta puoleen eikä toiseen. Tervepäisen arvion voi kuvitella pitävän paikkaansa. Suurimmalle osalle yhtyeen punkia, jazzia, klezmeriä, spoken wordia, postrockia ja myökkää & meteliä yhdistävä taiderockestetiikka on joko vastenmielistä tai liian ”vaikeaa”, mutta niistä jotka bändin maailmaan tiensä löytävät, moni asettuu sinne taloksi.

Joka vannoo Godspeed! You Black Emperorin, The Birthday Partyn, Slintin, Swansin tai miksei kotimaisen Circlenkin nimeen, saattaa löytää nuoresta brittibändistä itselleen uuden suosikin. Itse jään nyökkäilemään takariviin kädet puuskassa, koska onhan tämä nyt kuultu ja nähty ennenkin.

Hyvän sään aika

Jos yhtye tai artisti ei lyö läpi kahden tai viimeistään kolmen ensimmäisen albuminsa aikana, toivoa ei nykypäivänä juurikaan ole; tarjontaa on niin paljon, ettei toista mahdollisuutta välttämättä osu kohdalle.

Silloin tällöin sääntöön tulee ilahduttavia poikkeuksia, sellaisia kuin The Weather Station. Kanadalaisyhtye ei juuri nostattanut laineita kolmella ensimmäisellä albumillaan, mutta neljäs löysi kuulijansa; eponyymi The Weather Station (2017) sai kriitikoilta järjestään neljää tähteä ja nousi Uncutin, Spinin ja Stereogumin kaltaisten musiikkimedioiden vuoden parhaiden levyjen listalle.


Haltioituneesti vastaan otettu Ignorance (Fat Possum, 5.2.2021) näyttäisi nostavan bändin suosion aivan uudelle tasolle – ja ihan syystä. Upeasti ja avarasti hengittävä albumi yhdistää äärimmäisen tyydyttävällä tavalla Talk Talkin ja Kate Bushin tunnelmallisen taiderockin 10,000 Maniacsin ja Suzanne Vegan huolellisesti sovitettuun aikuispoppiin.

The Weather Station sielu on Tamara Hope, menestyksekkään näyttelijäurankin tehnyt 36-vuotias. Hän on paitsi bändin laulaja, kitaristi, kosketinsoittaja ja pääasiallinen lauluntekijä, myös Ignorance-albumin tuottaja (ja toinen jousisovittajista). Hopen tumma ja huokoisa, Cowboy Junkiesin Margo Timminsistä muistuttava ääni voi tuntua alkuun yksipuoliselta, mutta kun siihen tottuu, on Separatedin tai Parking Lotin kaltaisia täysosumia mahdoton kuvitella kenenkään toisen laulamaksi.

Kontrastia ja kujerrusta

Helsinkiläinen Ocelot on herättänyt singleillään voimakkaita reaktioita ja ilmeisestä syystä. Emilia Pennanen (ex-Dinosauruxia) laulaa aivan eri tavalla ja aivan erilaisella äänellä kuin oikeastaan kukaan muu, ainakaan tässä ponteviin iskelmäsolisteihin tottuneessa maassamme (ellei sitten Islaja).

Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi alkuun itsekin niin sanotusti nikotellut Pennasen ymmärryksen tuolla puolella huojuvan kujerruksen edessä. Vielä bändin edellisen EP-levyn (Mä voin ottaa sun ikävän pois, 2019) aikaan jokaisen kappaleen loppuun asti kuunteleminen tuntui haasteelta.

Aloin vihdoin lämmetä Pennaselle viimevuotisten singlejen Perhosia ja Simpukka myötä. Ne molemmat kuullaan Unelmoi-EP-levyllä (Soliti, 12.2.2021), jolta löytyy lisäksi kolmaskin jo julkaistu single (Kukkapelto, 2020 – luulin pitkään, että kappaleessa lauletaan pellolla mekossa pyörivästä kukosta, mutta käy tämä näinkin) sekä kaksi ennenkuulemattomuutta (Unelmia ja Haalistut).

Mainio EP todistaa Ocelotin olevan taitava ja omintakeinen bändi. Sen kotikutoinen mutta näkemyksellinen tulkinta Kalifornian softrock-soundista tuo mieleen Whitney ja Drugdealerin kaltaiset nykypäivän amerikkalaisnimet, mutta myös kaivatun turkulaisyhtyeen TV-resistorin.

Kontrasti Pennasen omavaltaisen fraseerauksen ja auringon lämmössä nautiskelevan musiikin välillä on erikoinen – ja siksi kokonaisuus toimii.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua