Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | 1800-luvulle sijoittuva kauhutragedia väistelee genrerajoja ja luo yliluonnollisen painostavan ilmapiirinsä vähin elein. Levottomuutta herättävä kertomus yhdistelee vanhaa ja uutta.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Julia Gfrörerin sarjakuvasta Vision (Fantagraphics Books 2020). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa. Pääset lukemaan sarjan muut osat täältä.
Julia Gfrörer (s. 1982) on New Yorkissa asuva sarjakuvataiteilija ja kuvittaja, jonka mittavasta ja laadukkaasta julkaisulistasta löytyy tasaisesti omakustannettuja pienlehtiä, nykysarjakuvakustantamojen julkaisemia pidempiä tarinoita ja esiintymisiä antologioissa, kuten Best American Comics tai Kramer’s Ergot.
Nopea googletus nostaa internetin syövereistä seuraavan luonnehdinnan:
”Her work is often transgressive, invoking occult themes within an ambience of subtly observed historicist concerns, in narratives generally characterized by mumblecore dialogue, persistent overtones of horror and suffering, and unapologetic sexuality.”
Itse olen lukenut pari Gfrörerin pidempää teosta sekä useita lyhäreitä eri lähteistä, ja niiden perusteella uskon, että kuvaus on abouttiarallaa kohdillaan. Aiemmasta tuotannosta ainakin Fantagraphics-kustantamon julkaisemia kirjoja Black Is The Color (2013) ja Laid Waste (2016) voi sinnikäs etsivä löytää käsiinsä Suomessakin.
Tässä jutussa tarkasteltava Vision on kirjoittamishetkellä tekijän uusin pitkä sarjakuvateos. Gfrörer julkaisi jutun ensin pienlehtien sarjana oman Thuban Press -zinekustantamon kautta, ja Fantagraphicsin julkaisu (2020) kokoaa homman kirjaksi.
Subtly observed historicist concerns!
Vision sijoittuu vaatteiden, esineiden, käytöstapojen ja lääketieteen tason perusteella jonnekin 1800-luvulle, ulkokuvien perusteella New Yorkia muistuttavaan kaupunkiin, ja siellä pitkälti yhteen aavemaiseen asuintaloon. Taloa asuttavat tarinan keskushenkilö, nuori leski Eleanor Lutz, hänen veljensä Robert ja tämän sairasvuoteeseen sidottu vaimo Cora. Porukka on ns. omistavaa luokkaa, ja talossa häärää myös palvelusväkeä. Olennainen rooli tarinassa on myös Eleanorin huoneen lipaston peilillä, jonka kautta joku tai jokin puhuu päähenkilölle.
Menneen maailman pukudraamaallinen kikostelu, jäykistelevä sosiaalinen muodollisuus ja puleeratun pintapakkelin alle pakotetut tunteet toimivat sarjakuvan tapahtumaympäristönä. Pingottunutta historiallista hovivehkeilyä voi kai pitää tavallaan omana visuaalis-kirjallisena genrenään, ja historialliseen ympäristöön sijoittuvaa kauhua sen alagenrenä. Vision solahtaa tähän lajityyppilaatikkoon, mutta omalaatuinen ja traaginen kauhutarina myös rönsyilee ulos boksista.
Nimensä mukaisesti tarinassa pyöritellään näköaistiin, näkyihin, katselemiseen, katseeseen, peilikuviin ja silmiin liittyvää tematiikkaa.
Ennen oli vaatteet monimutkaisia ja silmälasit simppeleitä.
Juttu alkaa peilin ja päähenkilön välisellä keskustelulla. Eleanor ei siis juttele peilikuvalleen, vaan lipaston peili vaikuttaa olevan oma, päähenkilöä ihasteleva persoonansa. Eleanorin ja peilin, tai peilin kautta kommunikoivan nimeämättömän hengen suhde paljastuu heti kättelyssä romanttiseksi. Myöhemmin noidutun huonekalun ja keskushahmon suhde paljastuu seksuaaliseksi, ja siihen liittyy ulottuvuuksien välisen kommunikoinnin hankaluuksien lisäksi tavallisista ihmissuhteista tuttuja epävarmuuksia, mustasukkaisuuksia ja riippuvaisuuksia.
Suunnilleen yhtä kummallisia ovat Eleanorin suhteet veljeensä ja tämän nimeämättömästä sairaudesta kärsivään vaimoon, Coraan. Eleanor hoitaa sairasta, ja hoidettava vuoroin kiittelee häntä avusta ja vuoroin syyttää murhaajaksi. Terveysongelmiensa takia talon vankina riutuvan Coran ailahteleva käytös on sekavaa, ja Eleanorin ja hänen yhteiselonsa levottomuutta herättävä riippuvaisuuksien ja ristiriitojen seitti. Suhde veljeen on sekin jotenkin kiusallinen yhdistelmä muodollisia epäkohteliaisuuksia ja lämmintä sisarellisuutta. Lisäjännitettä talon myrkylliseen ilmapiiriin tuo Eleanorin nuorena kuolleen puolison muistelu.
Sekä Coran vaivoja että Eleanorin näköaistia rapauttavaa kaihia hoitaa lääkäri, joka tuntee Eleanoria kohtaan muutakin kuin ammatillista kiintymystä. Kaihisten silmämunien tökkiminen wanhan maailman ronskeilla metodeilla on ahdistavan näköistä puuhaa.
Vision tarjoaa siis ainakin tauteja, himoja, itsestään liikkuvia ja rikkoutuvia tavaroita ja heikosti peiteltyä kasvavaa hulluutta. Meno on tavallaan goottilaisesta kauhuperinteestä tuttua, mutta Gfrörer toimittaa historiallisen painostavuuden lukijan silmien eteen varsin omintakeisessa sarjakuvapaketissa.
Peiliin katsomisen paikka.
Herkkä tussipiirrosjälki on enemmän sukua sekä vanhalle kuvitustaiteelle että monille arkisille päiväkirjasarjakuville kuin Shokki-lehdistä tutulle kauhusarjakuvaperinteelle. Gfrörerin viehättävästi vanhahtava piirrosviiva luo ajankuvaa siinä missä viivoista muodostuvat kuvatkin.
Sommittelu, ruutujako, kuvakokojen ja -kulmien käyttö ja kerronnan rytmi pysyvät alusta loppuun havainnollistavina ja maltillisina. Koko ilmaisua leimaa kaunis understatement.
Silloinkin, kun tapahtuu jotain klassisesti kauhuisaa, kuten puhuvan peilin rikkoutuminen, iljettävä silmäleikkaus lähikuvassa tai kuumeinen painajaisjakso, piirrokset eivät revittele tai alleviivaa toimintaa dramaattisella alavalolla tai uhkaavalla kamerakulmalla. Jos Visionissa olisi taustamusiikki, se olisi tasaista, levottomuutta lisäävää ambient-huminaa ilman säikäyttelyyn ja paisutteluun tähtääviä efektipommeja.
Lopputulema on selkeämmin surumielinen kuin painajaismainen. Kauhu on enemmänkin eteerisenä kaiken yllä viipyilevä perusasetus kuin yksikään tarinan traagisista ja/tai himokkaista käänteistä. Hahmoista jokainen kuvataan haavoittuvaiseksi, eikä kenenkään sijoittaminen hyvä/paha-akselille ole yksinkertaista.
Kummalliset fiilikset.
Vision ei selittele. Kysymyksiä nousee ja jää ilmaan roikkumaan ilman vastauksia. Tarina kulkee sinänsä loogisesti kohti traagista päätöstään, joka tullessaan tulee kuitenkin yllättäen, ja jättää irralliset tarinalangat sitomatta.
Kuka peilissä puhuu? Eleanorin kuollut aviomies? Onko kyse yliluonnollisesta ilmiöstä vai onko koko homma pelkkää päähenkilön psykoottista oireilua? Mikä sairaus tappaa hitaasti veljen vaimoa? Miksi sisarusten suhde vaikuttaa niin myrkylliseltä?
Kirja alkaa ja loppuu mysteerinä, ja kuumottava hahmottomuus jää kutittelemaan lukijan aivoihin tehokkaammin kuin rautalangasta väännetty juoni. Tunnelma on voimakas, ja voimakkuutta korostavat konstailemattomat kerrontakeinot.
Kerronta kulkee sivulta toiselle vakiorytmillä: kolme samankokoista ruutua per rivi, yhdeksän per sivu. Vakkarijako mahdollistaa monenlaisia rytmejä tarinan sisällä, ja korostaa haluttuja pointteja. Siirtymä läpi kaupungin selvitetään neljässä ruudussa, kun ruutujen väleissä kelataan turhien kohtien yli. Piinallista pupillin ronklausta kaihitoimenpiteessä näytetään kolmenkymmenen ruudun ajan. Aika hidastuu ja tiivistyy intensiivisesti. Vähän kuten koronatestissä, tikku dippaa nenäonteloon sekunnin tai kaksi, mutta aika näytteenottopenkissä tuntuu huomattavasti pidemmältä.
Tehokas peruspalikoista rakentaminen on juuri sellaista sujuvaa kerrontaa, jota lukijan ei tarvitse erikseen panna merkille.
Painostavaa hidastelua.
Tyylilliset mielleyhtymät ovat kahtalaisia. Gfrörerin aiheisto tuo mieleen Alan Mooren Helvetistä-tarinoiden kuvittajan, Eddie Campbellin toteavan synkeän kuvailmaisun tai Alberto Breccian kauniit vanhat kauhusarjakuvat, mutta yhtä lailla piirrostyyli muistuttaa rentoranteisten nykypiirtäjien Ville Rannan tai Noah Van Sciverin modernia ja elävää kädenjälkeä. Runsasta ilmaisua vähillä viivoilla.
Gfrörerin sarjakuvien viehätys tulee osaltaan nykysarjakuvakentällä suhteellisen harvinaisen historiallisen kauhuaineiston ja modernin ilmaisun yhdistelmästä. Tyypille on löytynyt oma sisällöllis-tyylillinen niche. Keiton ainekset voivat olla tuttuja muiden resepteistä, mutta vastaavaa makuelämystä ei löydy toisaalta.
Kirja on suhteellisen tuore sekä maailmassa että sarjakuvasattumien hyllyssä. Pari lukukertaa on varmistanut että teoksen ääreen kannattaa jatkossakin palata nautiskelemaan yksinkertaisella tavalla voimallisesta sarjakuvailmaisusta.
Teemat surusta, himosta, kuolemasta ja menetyksestä ovat tietysti isoja teemoja, jotka eivät vanhene, ja siksi ne kai päätyvät toistuvasti käsittelyyn eri alojen taiteilijoiden käsittelyyn. Julia Gfrörer on löytänyt käsittelylle omaperäisen sarjakuvamuodon.
Kovia reseptilääkkeitä.
Pehmeäkantinen, 96-sivuinen opus on tyylikkään eleetön ja laadukas painotuote. Etu- ja takakannen peittävä kansikuva on kaunis, ja sen tarjoama näkymä tyhjästä huoneesta kerää jännittävästi lisää sisältöjä kirjaa lukiessa.
Kuvapinnan alla väreilee huomattavasti enemmän, kun tarinan on kerran lukenut.
Sukellus pinnan alle.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
