Alexi Laiho 1979–2020: ”Viimeinen perinteinen suomalainen rocktähti”

Kuvat: Teemu Nordlund

Ajattelen kesää 2013, ja viimeistä vierailuani perinteisen mallisessa Provinssirockissa. Se oli ylipäätään toistaiseksi viimeinen suomalaisen rockfestivaalin läpipeluukertani. Sukupolvenvaihdos häilyi Törnävän ilmassa outona tunnelmana. Mikä idea on tulla tällaiseen paikkaan ”mukavan nostalgian” perässä? Onko tarve nähdä niin paljon vaivaa hetkellisten elämysten puolesta todella perusteltu? Pystyvätkö nuoruuden suosikit tuomaan aikuistuvalle yleisölle sen saman tuntemuksen, joka ravisutteli vuosia sitten? Mikä siinä on niin tärkeää?

Nämä kysymykset leijuivat tuolloin Desibeli.netiin raapustamani festarirapsan yllä vahvoina, mutta tekstin herättämien satunnaisen sumeasti välkähtelevien muistikuvien keskeltä nousee kirkkaana esiin Children of Bodomin keikka. Espoon lahja maailmalle nojasi vahvasti ensimmäisten kolmen albuminsa materiaaliin, jota en tuoreeltaan osannut kovin syvällisesti arvostaa. Provinssissa kuitenkin hahmotin ylilyödyn teknisyyden sekä raa’an, mutta millintarkasti toimitetun aggression viehätyksen sekä kauneuden.

Se tapahtui tismalleen siinä kohtaa, kun joku randomtyyppi haastoi minut ilmakitarakilpailuun Hate Me -kappaleen aikana. Molemmat annoimme kaikkemme näkymättömien otelautojen hyväksi, mutta todellisuudessa me kumpikin hävisimme, ja Alexi Laiho voitti. Tervehdimme mestaria kunnollisten tuulimyllymoshausten merkeissä.

Kuva: Teemu Nordlund

Tilutusrituaalit Bodom-järvellä

Aikuisiällä kokiessa Children of Bodomin erikoisuus piili siinä, että rutiinikeikkakin nostatti jotain suuria tunteita esiin, kunhan suvaitsi siirtyä hieman kaljakarsinaa lähemmäs todistamaan. Orkesterin menestystarinan epätodennäköisyys sai sen näyttäytymään altavastaajana vielä silloinkin, kun maaperä oli tosiasiassa hyvinkin vakaa. Hevikliseitä ei hävetty, muttei myöskään ylikorostettu. Huumori oli pinnassa, eikä siinä säästelty, mutta mistään viihdepartiosta ei tarvinnut puhua. CoBin ilmaisu oli hyvin vereslihaista. Pitkän aikaa.

Osin bändin taika selittyi sillä, että se sai hioutua rauhassa. Neljä vuotta hauduttelua ei sinänsä ole paljon, mutta jos debyyttialbumin (Something Wild, Spinefarm, 1997) ilmestyessä tekijänsä olivat niukin naukin 18-vuotiaita, voidaan puhua miltei puolesta elämästä. Ikäseikkaa vasten bändin alkuperäisen kokoonpanon luoma musiikki ja kyvyt sen esittämiseen olivat melkoiset. Alexander Kuoppala (kitara), Henkka Seppälä (basso), Jaska Raatikainen (rummut) ja Janne Wirman (koskettimet) muodostivat Laihon rinnalla häkellyttävän vahvan kokonaisuuden. Se onnistui tarjoamaan kelle tahansa edes hieman hevisti vihkiytyneelle kuulijalle laadukkaan tilutusrituaalin vertaansa vailla, mutta vieden mielen maisemat tarujen petojen tai filosofisten kysymysten sijaan Espooseen, selittämättömän verityön leimaaman Bodom-järven rannalle.

Suomalaisten bändien maailman valloitusta oli siihen saakka seurattu lähinnä huvittuneella ja vähättelevälläkin pessimismillä, mutta 2000-luvun vaihteen nuoret yhtyeet, Nightwish ja Children of Bodom etunenässä, osoittivat, että kova työ voi kantaa juuri sitä haaveillun kaltaista hedelmää. Niissä puitteissa omasta bändistä voi tehdä elämäntyön. Toisaalta, kun kiertää maita ja mantuja miltei samojen kasvojen kanssa yli 20 vuotta, teräskin alkaa lopulta taipua. Työkin on vain työtä riippuen tai riippumatta siitä, millaisia mutkia ja risteyksiä matkan varrella tulee vastaan. Mitä sitten, kun se päättyy?

Kuva: Teemu Nordlund

Tapahtui Tampereella 20 vuotta sitten

Ensimmäinen livenä näkemäni hevibändi, jos tuo nimitys nyt tässä tarinassa sallitaan, oli Motörhead. Sen äärellä sai perustavanlaatuisen käsityksen siitä, tahtoiko tulevaisuudessaan viettää aikaa äänekkään musiikin ja sekavasti käyttäytyvien, enimmäkseen mustapaitaisten ihmisten keskellä. Jahka siihen kaikkeen tottui, tajusin kyllä, että tahdoin. Paria kuukautta myöhemmin, tammikuussa 2001 Pakkahuoneen lavalle kapusivat Diablo ja juuri kolmannen albuminsa julkaissut Children of Bodom.

Motörhead oli tuolloin kiertänyt jo kauemmin kuin yksikään Children of Bodom jäsen oli edes elänyt. Silti koin kummankin äärellä alkukantaista hurmiota, läsnäolon ja huomioiduksi tulemisen tuntua. Lemmyä ja Laihoa ei kaikkinensa moni asia yhdistä, mutta kummastakin huokui lavalla erityistä karismaa, ja tahto saada jokainen paikallaolija puolelleen.

En oikeastaan tunnustautunut Bodomin faniksi tuolloin. Arvostin sen raskautta ja älytöntä tahtia, mutta olin vihkiytynyt enemmän mittatilausverkkareissaan elämän ankeutta valittavien takkutukkien matalavireiseen pomputteluun. Follow The Reaper -titteli jopa hieman kirpaisi. Silti olin paikalla, ja oppimassa miten se olemassaolemisen tuska on puristettavissa ainakin hetkellisesti ulos monista sieluista yhtä aikaa.

Seuraavana kesänä ystäväni, jonka seurassa nuo Pakkahuone-kokemuksetkin sain elää ja joka sittemmin tätä artikkeliakin kaunistavat kuvat otti, houkutteli lähtemään Nummirockiin. Syitä lienee monia, mutta siihen seikkailuun en päässyt hänen mukaansa. Onnenkantamoisten varassa matkaan lähtenyt miekkonen palasi mairea hymy ja monta tarinaa mukanansa ehjänä takaisin. Erinäisten sattumusten kautta tie oli vienyt Nummirockin bäkkärille. Tarinan kertoman mukaan äreä Alexi Laiho etsiskeli siellä syyllistä, joka oli syönyt grillistä hänelle luvatun makkaran. Epäilemättä tilanteessa eräs länsitamperelainen nuori mies piilotteli hymyään ja nieleskeli todistusaineistoa reippain, huomaamattomin elkein.

Voin tässä nyt tunnustaa, kun rikoskin lienee jo vanhentunut, että mielihyvän lisäksi tämä kertomus on aina herättänyt minussa myös hieman kateutta. Kaveri söi rocktähden makkaran!

Loppusanat

Pakkahuoneella kokemaani oppituntiin perustuu ajatukseni siitä, että Alexi Laiho oli viimeinen perinteinen rocktähti, joka Suomesta on maailmalle lähtenyt. Jos ajatellaan ominaisuuksia, joilla rocktähteys määritellään, niin ensimmäisenä mieleen tuleva dekadenssi ja ylipäätään kaikenlainen liiallisuus kyllä täyttyivät Laihon kohdalla mainiosti. Hänen musiikissaan oli liikaa nuotteja, tunteensa liian kärkkäät, omistautumisensa liian ehdotonta ja rakkautensa rokkielämää kohtaan liian voimakasta. Tämän lisäksi hän oli liian itsepäinen, ja pitäytyi juuri sellaisena kuin oli.

Rinnallaeläjiensä kanssa toimiessaan Laiho kykeni kompressoimaan kaiken liiallisuuden uniikiksi itseilmaisuksi, joka varmasti sai lukemattomat nuoret ja vanhemmatkin ihmiset tarttumaan kitaraan ja ihmettelemään, miten kummassa tällaisesta rakkineesta saa ulos jonkun Silent Night, Bodom Nightin.

Laiho ei herättänyt nuorisossa ihailua siksi, että oli niin määrätietoinen, karismaattinen ja lahjakas. Hän nousi keskelle lavaa osoittamaan, että ongelmallinen mieli, epävarmuus ja tuskaisat ajatukset eivät ole esteitä. Ei, hän osoitti kuinka ne todelliset kyvyt ja vahvuudet nimenomaan niistä vasta kumpuavatkin, ja se on jokaiselle yhteistä. Laiho omistautui musiikille koko persoonallaan, ja siksi juuri Children of Bodomin musiikki resonoi niin voimakkaasti siellä, minne tahansa sitä saikaan vietyä. Rocktähteydelle keskeinen kuplassa eläminen nimittäin vaatii sen, että kupla on omaa egoa isompi – tarkalleen ottaen koko planeetan kokoinen.

Sen kokoisen rakennelman puhkaiseminen, tai tahto vaikuttaa sen sisällä elämiseen voivat teettää ongelmia, ja toisaalta kupla itsessään voi teettää murhetta. En epäile hetkeäkään, etteikö Alexi Laiho olisi Lemmyn tavoin jatkanut buutsit jalassa niin kauan kuin vain päiviä tulisi riittämään – ja itse asiassa, juuri niin hän tekikin. Kukaan ei tiedä, millaisia tulevat päivät olisivat olleet. Voi vain elää siinä uskossa, että niillä päivillä, joita tällä planeetalla kuplan kanssa tai ilman on saanut viettää, on ollut merkitystä. Olen varma, että Alexi Laihon päivillä oli.

Lepää rauhassa.

Aleksi Leskinen, teksti
Kuvat: Teemu Nordlund

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua