Kiinalainen arki on hyörinää, vispausta, vatkausta ja sutimista – Eero Markuksela tallensi Kiinan muistonsa valokuviksi ja runoiksi

Guoqing-temppeli Zhejangin maakunnassa. Kirjan kuvitusta

Kiinalla on monet kasvot. Sanonta on vanha, mutta Kiinan suhteen täyttä totta. Kiina leijuu mielikuvissa satumaisina vuoristomaisemina, herkkinä tussipiirroksina, eri dynastioiden tuottamana upeana rakennustaiteena, posliinina ja puutarhoina.

Kiinan kääntöpuoli on varsinainen maailman takapiha. Pölyisiä teollisuuskaupunkeja, näköalan mustaksi muuttavia saastepilviä, slummeja ja kerjäläisiä.

Kuvataiteilija Eero Markuksela on kiertänyt Kiinaa kameransa kanssa ja tallentanut näkemäänsä valokuviin ja teksteihin. Matkoista syntyi kirja Kotiinpaluu kirjaillussa silkkiviitassa (Basam), jossa Markukselan katse osuu herkemmin Kiinan rujoon kuin lyyriseen puoleen.

Tekstit ovat runoja, proosarunoja, matkakertomusta, joskus tiiviitä aforismeja ja väliin runoelman sisältä pilkistävää dokumentointia.

Pienestä kirjasta paljastuu Markukselan Kiina. Kävin Kiinassa 1990-luvulla ja muistikuvani osuu monin paikoin yksiin Markukselan havaintojen kanssa. Kiinan vaurastumista ja kiiltäviä pilvenpiirtäjiä olen seurannut vain televisiosta.

Markukselan Kiina näyttää tällaiselta.

* *

Kiinalainen arki on täynnä hyörinää, vispausta, vatkausta ja sutimista. Jokainen hankkii elantonsa sieltä mistä sen onnistuu saamaan. Riisiä täytyy saada miljardin ihmisen suuhun.

Kiina on järjetön maa. Se on lössimaata, keltaista mutaa ja lietettä, joka jatkuu tuhansia kilometrejä.

Suku on kiinalaiselle kuin suuri perhe, vaikka useimmilla on vain yksi lapsi. Lapsi on kaikki kaikessa. Jokainen mies ja nainen halua avioitua ja saada sadunhohtoiset helmihäät, vaikka morsiamia ei kaikille riitä Kiinan poikia suosivan syntyvyyspolitiikan takia.

Kurjuutta riittää. Raajansa menettänyt ryömii kyljellään katua pitkin ja vetää perässään pientä vaunua, jossa musiikkikone soittaa päivän iskelmiä. Kärry on kiinni raajarikon polvitaipeessa. Ainoalla ehjällä raajallaan, kädellä, hän ojentaa peltipurkkia. Hänen elantonsa riippuu ohikulkijoiden armeliaisuudesta.

Sylje joka välissä, huuda, hotki ruoka nopeasti ja muista joka välissä etuilla. Nämä edustavat kirjassa kiinalaista tapakulttuuria, jotka muistan myös omalta Kiinan matkaltani. Kaarina Suonperän ja Lenita Airiston opit hyvästä käytöksestä eivät ole levinneet Markukselan Kiinaan saakka.

* *

Entä kirjan lyyrinen osuus?

Taivas tahtoisi kertoa tarinan, mutta sillä ei ole ääntä, se on tyhjyyden täyttämä. Tyhjyyteen voi asettaa itse kertomuksen hetkestä jolloin elämä rikkaudessaan ja kaikkivoipana antoi sinulle auringon kosketuksen, Markuksela kirjoittaa.

Kirjoita minulle viesti valkoisesta kissasta, sileästä turkista, sinisistä silmistä. Minä laulan sinulle laulun vuoresta, jolla on silkinpehmeä peitto yllä.

Nämä säkeet viehättävät kissan ystävää.

Uskonto on oma lukunsa kiinalaisille. Buddhalaiset munkit harjoittavat uskoa resitoimalla tekstejä ja laulamalla. Temppelit säihkyvät kauniina, suitsukkeet tuoksuvat ja kynttilät lepattavat. Uskonnollinen rituaali on kuin alkukantainen loitsu. Ihmiset tulevat temppeleihin ja uskovat, että onni taataan vuodeksi eteenpäin rituaalien avulla. Munkit lihovat ihmisten ymmärtämättömyydestä, Markuksela kirjoittaa.

Markuksela tuntee Kiinan. Hän on opiskellut siellä tussimaalausta ja kierrellyt maata. Näistä muistoista on syntynyt omannäköinen ja helposti lähestyttävä kirja Kiinasta.

Sirpa Pääkkönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua