Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Lähde ylistää muun muassa animaatioelokuvan ”Kultaista etanaa” Juri Norsteinia.
1
”Miten mitään näin hienoa voi edes olla”, oli ensimmäinen reaktioni, kun törmäsin Youtubessa Juri Norsteinin eriskummallisiin animaatioelokuviin. Jos olin nähnyt venäläisanimaattorin teoksia lapsuudessani, ne olivat painuneet vaarallisen syvälle alitajuntaani. Arvovaltaiset festivaalijuryt ovat äänestäneet Norsteinin mestariteoksen Satujen satu (Skazka skazok, 1979) kaikkien aikojen animaatioelokuvaksi ainakin vuonna 1984 Los Angelesissa ja vuonna 2002 Zagrebissa. Vielä enemmän tykkään 10-minuuttisesta tarinasta Siili sumussa (Yozhik v tumane, 1975), jossa… no, siili kulkee sumussa ja tapaa muun muassa pöllön, lepakon, koiran ja valkoisen hevosen. Parhaillaan Norstein työstää koko illan animaatioelokuvaa Nikolai Gogolin Päällystakista – on itse asiassa työstänyt vuodesta 1981 asti. Yksi perfektionistin lempinimistä onkin ”Kultainen etana”.
2
”Vietin vapunpäivää Etelä-Saksassa” kuulostaa pateettisen novellin aloituslauseelta, mutta itselleni siitä tuli hiljattain totista totta. Lyhyt lomamatka piti sisällään niin suunniteltuja kuin täysin suunnittelemattomia kulttuurinautintoja. Ensimmäisiä edustivat taidemuseot Stuttgartissa (Staatsgalerie, Kunstmuseum) ja Baden-Badenissa (Frieder Burda), joissa voi tuskin kävellä viittä minuuttia kauempaa kompastumatta jälleen yhteen Gerhard Richterin henkeäsalpaavaan maalaukseen, jälkimmäisiä puolestaan Zauber der Moderne, pienessä graffitien koristamassa ateljeekompleksissa järjestetty poikkitaiteellinen stuttgartilaisfestivaali, jossa noin satapäinen yleisö nautti Piña Coladaa, hotki buffet-pöydästä schwabilaisen keittiön ”herkkuja” (jättiravioleja muistuttavia maultascheneja, tuorepastan kaltaista spätzlet-möhnää, kylmää perunasalaattia) ja kuunteli samalla hartaudella niin 84-vuotiaan folklegendan Shirley Collinsin ikiaikaisia balladeja kuin newyorkilaisen äänitaiteilijan Graham Lambkinin tiiliskivienkolistelua ja kärpäs-imitaatioita.
3
Tuskin mihinkään ostopäätökseeni olen ollut niin tyytyväinen kuin The New Yorker -aikakauslehden vuositilaukseen. (Ehkä siksi olenkin vaahdonnut asiasta joka toiselle vastaantulijalle muutaman viime vuoden ajan.) Lehti tekee sen mihin vain paras journalismi kykenee: saa lukemaan ja kiinnostumaan asioista, jotka ovat itselle vieraita. Pelkästään tänä keväänä olen lukenut näkemykselliset artikkelit muun muassa öljy- ja maakaasupumppuja Oklahoman preerialla huoltavasta Rachael Van Hornista, robotiikan soveltuvuudesta mansikanpoimintaan, ranskalaisesta taidevarkaasta Vjeran Tomicista, nashvilleläisestä perinneherkusta ”Hot Chickenistä”, baseball-analytiikan koulukuntaeroista sekä patologiseksi valehtelijaksi osoittautuneesta menestyskirjailijasta Dan Mallorysta. The New Yorkerin tilaaminen on vieläpä halpaa kuin leipä, ellei halvempaa. Neljäkymmentäseitsemän numeroa lentää Eurooppaan tällä hetkellä noin 80 eurolla.
4
Viime vuonna kansainvälinen musiikkiyhteisö havahtui huomaamaan, että suuri ellei suurin osa uudesta, kiinnostavasta populaarimusiikista on naisten tekemää. Havainto päti niin valtavirtapopissa kuin vaihtoehtoisemmassa musiikkissa – ja enenevissä määrin myös elektronisessa musiikissa ja hiphopissa. Vuosi 2019 on osoittanut, että kyse ei ollut ohimenevästä ilmiöstä vaan ”uudesta normaalista” – kuten 50/50-esiintyjäkiintiöön sitoutunut espanjalaisfestivaali Primavera Sound asian ilmaisee. Omalta kevään parhaiden albumien listaltani löytyvät ainakin hollantilais-zimbabwelaisen Rina Mushongan, englantilaisen Simbiatu Ajikawon eli Little Simzin, yhdysvaltalaisten Sasamin (Ashworth), Weyes Bloodin sekä Adrianne Lenkerin johtaman Big Thiefin uudet julkaisut. Kotimaisista on säväyttänyt etenkin Minja Koski eli M toisella albumillaan Näytän missä asun.
5
M/S Romantic, tietenkin. Mikään televisiosarja sitten Twin Peaks: The Returnin ei ole onnistunut tunkeutumaan niin syvälle tajuntaani kuin Jani Volasen ja Tommi Korpelan kauhistuttavan rehellinen kuvaus suomalaisesta ruotsinlaivakulttuurista – ja siten suomalaisuuden ja lopulta ihmisyyden romahduttavuudesta. Syyskuussa lähden yli 60 muun sarjaan hurahtaneen kanssa Silja Serenaden matkaan epäviralliselle M/S Romantic -faniristeilylle, koska miksei. Olen valmistautunut matkaan muun muassa katsomalla Ylen Elävästä arkistosta, kuinka Jaakko Kolmonen opastaa käyttäytymään buffet-pöydässä: ”Useimmiten tämä tilanne on vähän niin kuin karjalauma laskettaisiin kevätlaitumelle. Mitä sinä sanoisit tällaiseen ruokailusaliin tulemisesta?”
Antti Lähde
