Dalindèon iätön tunnelma ja tuima tematiikka vetoaa viiden tähden edestä

Dalindèo. Kuva: Miikka Pirinen

Astelen sateista katua myöten, kellertävät katuvalot koittavat näyttää tietä, mutta yleisen pimeyden keskeltä valo ei vain tunnu liikkuvan mihinkään. Vastaantulijat erottuvat juuri ja juuri, mutta lähinnä kasvomaskiensa vuoksi. Paljain kasvoin liikkuvia katsellaan kulmat kurtussa, vaikka se omakin kangashapero alkaa olla jo sateenpieksemä märkä rätti. Joulukuu häämöttää, mutta talvesta ei ole tietoakaan – voiko tällaista vuotta enää muin tavoin kruunatakaan… Vai onko tämä jo vuosikymmenen kruunaus.

Käännyn kadunkulmasta napakoin askelin, vilkuillen taakseni huomaamattomasti. Rytmikäs koputus kalseasti kolisevaan oveen, säppi auki ja ankean narinan saattelemana nopea askellus sisään: kellertävä kylmä hämärä on hetkessä muuttunut purppuraiseen ja savuiseen kuumankosteaan kuppilaan. Tätä paikkaa ei moni tiedäkään, ja parempi niin. Täälläkin on hämärää, mutta se hämärä on toisenlaista. Täällä juonitaan, skeemaillaan, toimitaan arveluttavasti. Piirrellään karttoja pimeisiin huoneisiin, vaihdetaan tietoja rahasäiliöiden hälytysjärjestelmistä ja holvien tunnusluvuista. Pulssin noustessa liiaksi painetaan pää rytmin tummaan pilveen ja tuijotellaan verhon taa: tähtiä, planeettoja, elämää. Voisipa vain ottaa ja vaihtaa paikkaansa maailmassa.

Sieltä tullaan takaisin lempeän melankolisin askelin, ja päästetään rytmi vapaaksi. Liidetään hämärien setelien suuntaan. Maailma tarvitsee Robin Hoodia veikkosineen, ja tämä paikka on nykyajan Sherwoodin metsä – hyväntahtoisten, mutta oikeille tahoille pahanilkisten ihmisten tyyssija. Piilopaikka näkösällä, askel sivuun krääsän, köyhyyden, roskan, vihan, vähättelyn ja sorron keskeltä. Se on kaikki hiljaista, tapahtuu rivien välissä ja vaivihkaa. Siihen on totuttu.

Kukaan ei marssi ovesta sisään, tunge kroppaa suonia myöten täyteen turhaa tietoa ja poistu pois omaisuus takataskussaan. Ei, se kaikki kasvaa pieni ripaus kerrallaan, ja kun on alkuun päästy, ei mikään riitä. Orwell olisi pitänyt kuviota epäuskottavana – missä inhimillisyys? Niinpä. Sitä saa etsiä raivokkaasti kaivaen huikean mielettömän upean eeppisen huhhuh-sekamelskan takaa, ja sittenkin pitää ensin tulkita sekalaista kasaa emojeita. Niiden tuolla puolen ei ole mitään, eikä siinä vaiheessa enää muista pitikö sieltä ei mistään jotain löytää.

Vedän keuhkot täyteen haavoittuvia unelmia, haljenneita ajatuksia ja turhautunutta uhmaa. Napsauttelen sormia yhteen, piirtelen ilmaan torviriffin muotoista kuviota. Biisi laskeutuu päätökseensä. Päästän unelmat, ajatukset ja uhman ulos rauhallisesti ja pallean liikkeeni tasaisen varmasti halliten. Se näyttää mahdottomalta, mutta liidän silti hämärien setelien suuntaan. Se on ainoa järkevän näköinen ja lainkaan kutsuva suunta, kun maailmaa tältä kantilta katsoo. Eikä musiikki lakkaa johdattamasta.

Follow the Dark Money on Valtteri Laurell Pöyhösen (Ricky-Tick Big Band, PK Keränen) johtaman helsinkiläisen jazz-kuusikon viides, ja ilman muuta tähän mennessä dynaamisin albumi. Vilkkaalla Kallio-levyllä (2013) taannoin pauloihinsa kietonut yhtye on vuosien mittaan vakavoitunut ja nostattanut musiikkinsa tarinallista kerroksellisuutta enemmän pintaan. Leikittelyt, soitannollinen virtuoosimaisuus ja tiivis flow kietoutuvat rytmilliseen sukelteluun, viekkaisiin melodioihin ja pahaa enteileviin riffeihin.

Musiikissa on paikoin hengästyttävästä nuottimäärästä huolimatta tilaa hengittää ja eläytyä niin, että tunnelma on yhtä iätön kuin albumin tematiikka. Se on musiikkia, joka ei olisi näin äkäistä, eläväistä, ja kaikessa humaaniudessaan paikoitellen ihastuttavan eskapistista, elleivät elämämme ajat olisi niin ankarat ja ahdistavat. Nyt on juuri oikea hetki laskea tämän tekstin lukuun käyttämäsi ruutulaite sivuun, sulkea silmät ja lähteä liitelemään hämärien setelien suuntaan. Löydät sen paikan kyllä.

Aleksi Leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua