Billy Corgan.
LEVYT | Aikuisella vaihtoehtorock-yhtyeellä on viimein lääkitys kunnossa. Cyr-albumi on leppoisinta The Smashing Pumpkinsia koskaan. Tuottaako se kuitenkaan hittejä?
”Ei Cyr mikään uusi nousu tai käänteentekevä kulmakivi ole, mutta oman soundinsa jo aikaa sitten luoneen yhtyeen rosterissa kuitenkin plussan puolelle nouseva paketti.”
Kaksikymmentäviisi vuotta hittitupla-albuminsa Mellon Collie And The Infinite Sadnessin (1995) jälkeen yhdysvaltalainen alternative rock -yhtye The Smashing Pumpkins julkaisee yhdennentoista studiolevynsä, joka on – yllätys yllätys – myös tupla-albumi. Kahdenkymmenen kappaleen mitaltaan tymäkkää pakettia on alustettu julkaisemalla ennakoon peräti viisi kahden kappaleen ennakkosingleä.
Mihin suuntaan maestro Billy Corgan miehistöineen sitten on laivaansa vienyt? Cyr on leppoisa, melodinen, pop ja monessa kohtaa jopa enemmän koneita kuin kitaraa hyödyntävä. Onko primus motor Corgan viimein saanut lääkityksen oikealle tasolle? Onko nuoruuden angsti ja kaiken maailman traumoista syntynyt aggressiivisuus ja tumma tapetti taakse jäänyttä elämää?
Onneksi ei kokonaan, sillä tummuuden ja aggression sulavasta sovittamisesti melodisen koukukkuuden kylkeen on syntynyt iso osa yhtyeen soundin viehätyksestä. Onhan yhtye aina tarjoillut Todayn, 1979:n tai Tonight, Tonightin kaltaisia hempeilyjä, mutta vastapainona Cherub Rockin rupi, Bullet With Butterfly Wingsin päällekäyvyys tai Zeron tylyys on tehnyt paketista jotain enemmän.
Chicagolaisyhtyeen legendaarisimman kokoonpanon 1990-luvun hittien aikaan muodostivat Corgan laulussa ja kitarassa, James Iha toisessa kitarassa, D’arcy Wretzky bassossa ja Jimmy Chamberlin rummuissa. Vuoden 2018 Shiny And Oh So Bright -albumilla tapahtui Ihan paluu samaan yhtyeeseen Corganin ja Chamberlinin kanssa. Kolmikkoa täydentää pitkäaikainen kitaristi Jeff Schroeder. Tuntuu, että palikat ovat jälleen hyvällä tavalla kasassa.
Vaikka keskimäärin mennään melodisesti ja jopa popisti, löytyy paketista myös Wyttchin kaltaista rupista päällekäyvyyttä, Anno Satanan tummasyistä kaarta ja Purple Bloodin koneellista mutta silti aika vaivihkaista jyräävyyttä. Keskimäärin aggressio kuitenkin loistaa poissaolollaan. Onpa levyllä jopa Black Forest, Black Hillsin kaltainen teos, jossa goottipop vaihtuu avaran kepeisiin naisstemmoihin, jotka saavat miltei repeilemään – ai että Pumpkins voi kuulostaa myös tällaiselta poppikselta?
Levyllä on 20 kappaletta. Valitettavasti ei ole syytä olettaa, että ne kaikki olisivat alusta loppuun timanttia. Eivät ne olleet sitä edes Mellon Colliella. Silti sieltä nousi omiin suosikkeihin monta sellaistakin kappaletta, joita ei varsinaisesti miellä hiteiksi. Hyviä hetkiä on onneksi tuoreimmallakin albumilla suhteellisen mukavasti ja yleisesti ottaen levyn soundimaailma miellyttää. Yhtye on kypsynyt hyvällä tavalla.
Avausraita The Colour Of Love tarjoilee hyvällä sykkeellään ja kelvollisella kertosäekoukullaan toimivan aloituksen. Corganin tunnusomainen känisevä laulutyyli soi irtonaisesti ja vaivattomasti. Confessions Of A Dopamine Addict on ehkä enemmän leppoisaa tassuttelua, haikean kauniisti kaartavaa pohdiskelua riisutuilla konebiiteillä, jonka perään nimibiisi Cyrin tarttuva kitarakuvio ja laulun tummasti leijaileva mutta sulavasti sykkivä maalaus painaa kaasua, toki rajoitusten puitteissa.
Dulcet In E edustaa niitä kepeämpiä ja akustisempia silittelyjä, joilla Pumpkins hurmasi myös jo Mellon Colliella. Hymy on kasvoilla. Wrath ei ole nimestään huolimatta raivokas vaan haikea ja kauniin kaartava. Ramona on levyn hittejä, akustisen kaihoisaa näppäilyä ja koneellista rytmiikkaa yhdistelevinä leppoisine maisemineen.
Etukäteen kuullusta singlemateriaalista melkein kaikki kuullaan levymuodossa ensimmäisen kymmenen kappaleen joukossa, mikä herättää kysymyksen loppulevyn iskukyvystä. Tasapaksuutta on kieltämättä enemmän kuin levyn alkupuolella.
Black Forest, Black Hillsin poppis tuli jo mainittua ihan positiivisena tuttavuutena, Adrenalynne ei nimestään huolimatta ole pelkkää vauhtiviivaa, vaikka kieltämättä pumppaa energisesti. Laiskanpulskea Haunted on ehkä leppoisin moisella nimellä varustettu kappale ikinä, The Hidden Sun vie haikean kevytgoottipopin neonvaloisista luolista iltapäivän auringonvaloon.
Leppoisuus ja helppous tekee vallankin levyn loppupään materiaalista helposti ohilipuvaa ja nopeasti yhdentekeväksi kääntyvää hattarapilveä. Pisteet laskevat ainakin yhden tähden verran.
Silti minä pidän uudesta Pumpkins-albumista. Vaikka siinä on suvantoja eikä menneiden vuosikymmenten ääripäitä enää yhdistellä samaan tapaan kuin nuorina nälkäisinä kolleina, on yhtyeellä edelleen omanlaisensa tavaramerkkisoundi. Biisit miellyttävät korvaa, ja vaikka levyn loppupää ei oikein iskekään alun tapaan, ei sekään varsinaisesti ärsytä.
Tottahan toki mukana on vahvasti nostalgiaa kaltaiselleni vanhalle fanille, mutta on niitä kylmemmäksikin jättäneitä kokonaisuuksia tullut yhtyeeltä vuosien saatossa kuultua. Ei Cyr mikään uusi nousu tai käänteentekevä kulmakivi ole, mutta oman soundinsa jo aikaa sitten luoneen yhtyeen rosterissa kuitenkin plussan puolelle nouseva paketti.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
