Kuva: Olli-Pekka Tuomisalo
KIRJAT | Klarinetistit esiintyivät usein orkesterikonserttien solisteina jo 1800-luvun Suomessa, mutta saksofonin tie klassisille konserttilavoille on ollut kivisempi. Tuomisalon minielämäkerrat muusikoista ovat kiinnostavia, mutta paikoin luettelomaisia.
”Klassisella puolella saksofonin vieroksunta on joissakin piireissä jatkunut näihin päiviin asti.”
ARVOSTELU
Olli-Pekka Tuomisalo: Näkymättömät puurtajat – Suomalaisen klarinetin ja saksofonin historia
- Aviador, 2020.
- 283 sivua.
Todettakoon tämä heti aluksi: jos olet kiinnostunut klassisesta klarinetti- ja saksofonimusiikista, Olli-Pekka Tuomisalon Näkymättömät puurtajat (Aviador, 2020) kannattaa ehdottomasti lukea. Jos taas olet kiinnostunut musiikista lähinnä yleisemmällä tasolla, kirja voi olla ajoittain puuduttava kokemus.
Olli-Pekka Tuomisalo (s. 1970) on klarinetisti, saksofonisti ja musiikintutkija, jolta ei asiantuntemusta puutu. Hän on itsekin levyttänyt harvoin kuultua saksofonimusiikkia Suomesta ja maailmalta muun muassa albumille Lost Saxophone Concertos (Naxos, 2018), joten kirjan lukija on turvallisissa käsissä.
Kirjan nimi, Näkymättömät puurtajat, viittaa siihen, että solistisissakaan tehtävissä puupuhaltajat eivät ole saaneet mainetta, joka vetäisi vertoja pianisteille, viulisteille ja sellisteille. Näin siis klassisella puolella – jazzissahan monet suurimmat tähdet ovat olleet nimenomaan saksofonisteja ja/tai klarinetisteja.
Teoksen ote on pohjimmiltaan populaari. Näkymättömät puurtajat koostuu muusikoiden minielämäkerroista, joiden tietojen kokoamisessa on täytynyt olla jättimäinen työ. Tuomisalon muun muassa sanomalehdistä ja käsiohjelmista kaivamat tiedot ovat paikoin niukkoja, mutta silti niiden kautta syntyy kiinnostavia näkymiä suomalaisen musiikkielämän vaiheisiin. Toisaalta pintapuoliselta luettelomaisuudeltakaan ei vältytä.
* *
Klarinetti on soittimena kehittynyt vuosisatojen varrella paljon, mutta kuten Tuomisalo toteaa, jo 1800-luvun alkupuolella oltiin tilanteessa, jossa instrumentille oli paljonkin korkeatasoista soitettavaa: Mozartin, Weberin ja Crusellin konsertot esimerkiksi.
Klarinetistit esiintyivät solisteina varsin säännöllisesti Suomessa jo 1800-luvulla. Usein oli toki kyse pienehköistä tai kevyistä teoksista, mutta esimerkiksi Mozartin klarinettikonserttoakin kuultiin – Tuomisalon tietojen mukaan tämä klassikko esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran Tampereen orkesterin konsertissa lokakuussa 1896. Tampereella solistina oli tshekkiläinen Josef Hubana, joka työskenteli kaupungissa vuosina 1895–98, mutta hänen muista vaiheistaan tiedetään vain vähän.
Aina 1900-luvun alkupuolelle asti Suomessa toimineet klarinetistit olivat Hubanan tapaan ulkomaalaisia. Mielenkiintoinen tapaus on esimerkiksi sokea saksalainen klarinetisti Carl Friedrich Wohllebe, joka saapui Helsinkiin vuonna 1846 ja kierteli suurella menestyksellä konsertoimassa ympäri Suomea lähes vuonna 1876 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.
Kiinnostavaa on sekin, että ulkomaalaisia soittajia liikkui 1900-luvun alussa varsin paljon myös pienehköissä kaupungeissa kuten Tampereella, Oulussa ja Vaasassa. Orkesteriharrastus oli tuolloin vireää.
Italialainen Cosimo Sgobba (1884–1949) liittyi Helsingin kaupunginorkesteriin vuonna 1920 ja Suomeen hän jäikin kuolemaansa asti. Sgobba oli merkittävä muusikko Helsingin orkesterien kannalta, mutta myös opettajana ja radioesiintyjänä. Myös Cosimon poika Mario teki Suomessa pitkän uran klarinetistina.
* *
Suomalaisista klarinetisti-saksofonisteista legendaarisimpiin kuuluu Matti Rajula (1905–1944), josta Tuomisalo ei kuitenkaan kauhean paljon kerro. Syy tähän on yksinkertainen: hän on jo aiemmin kirjoittanut Rajulan laajemman elämäkerran.
Jazzvillityksen myötä saksofoni alkoi vallata alaa, joskin monella vain show’n vaatimana sivuinstrumenttina. Klassisella puolella saksofonin vieroksunta on joissakin piireissä jatkunut näihin päiviin asti.
Populaarimusiikin kautta nousi esiin soittajia, joiden nimet ovat alan harrastajille edelleen tuttuja: amerikansuomalainen, ”jazzin Suomeen tuonut” Wilfred ”Tommy” Tuomikoski ja ”saksofonin maailmanmestari” Josef Kaartinen noin esimerkiksi.
Tuomisalo on rajannut kirjansa ulkopuolelle edelleen aktiivisesti toimivat muusikot. Pekka Savijoki (s. 1952) on kuitenkin mahtunut mukaan, koska hän lopetti varsinaisen solistiuransa jo 1990-luvulla huipulla ollessaan. Savijoen panos modernin suomalaisen saksofonimusiikin kehityksessä on ollut erittäin merkittävä niin solistina, opettajana kuin uusien sävellysten tilaajanakin.
Tuomisalo kuvaa Savijokea näin:
”Vaikka Matti Rajula ehti jo 1920–1940-luvuilla luoda näyttävää solistiuraa ja toimia maassamme klassisen saksofoninsoiton pioneerina, voi kuitenkin vasta Pekka Savijoen katsoa tuoneen nykyaikaisen klassisen saksofoninsoiton Suomeen. Hän on 1970-luvun lopulta asti siirtänyt Ranskasta saamiaan oppeja eteenpäin oppilailleen ja käytännössä luonut nykyisen saksofonikulttuurimme.”
Erik Ahonen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mikko Hautalan analyysi maailmasta on omaa luokkaansa sillä hän tuntee historian ja nykyhetken – arviossa Sotaa ja rauhaa
KIRJAT | Niin Washingtonissa, Moskovassa kuin Ukrainassakin palvelleen diplomaatin teos on suositeltavaa luettavaa jokaiselle maailmanpoliitiikkaa seuraavalle.
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
