Beverly Glenn-Copeland.

1

Vuoden ilahduttavin ja liikuttavin levy ei oikeastaan ole tänä vuonna tehty taiteellinen kokonaisuus. Transmissions: The Music of Beverly Glenn-Copeland (Transgressive, 2020) on retrospektiivi philadelphialaislähtöisen mutta Kanadassa liki koko elämänsä viettäneen laulaja-lauluntekijän Beverly Glenn-Copelandin liki 50-vuotisesta urasta, joka luonnollisestikin löydettiin vasta lähivuosina.

Beverly Glenn-Copelandin elämäntarina on kuin dokumenttiin luonnosteltu. Hän teki 1970-luvun alussa pari eeppistä, jazzahtavaa folklevyä Joni Mitchellin ja Roy Harperin hengessä. Levyt unohdettiin liki täysin.Glenn-Copeland asusteli Kanadan maaseudulla ja teki tuotantoja mm. lastenohjelmiin. Sen ohessa hän kääntyi buddhalaiseksi ja julkaisi kaksi new ageen vivahtavaa syntetisaattorilevyä, Keyboard Fantasiesin (1986) ja Primal Prayerin (2004).

Sitten tulivat 2010-luvun loppu, vanhojen new age -äänitteiden fiilistelyn aikakausi ja nuoret musiikkinörtit. Japanilainen asiaharrastaja Ryota Masuko löysi Keyboard Fantasies -kasetin kesällä 2017, otti yhteyttä sen tekijään, ja loppu oli proverbiaalista historiaa.

Kaikessa hötäkässä sukupuoltaankin korjannut Glenn-Copeland nousi yllättäen nuorten erikoismusaharrastajien suosikiksi ja Le Guess Who’n kaltaisten trendifestareiden vetonaulaksi. Ikää taitelilijalla oli tässä vaiheessa jo reilusti päälle 70 vuotta. Transmissions-kokoelma sisältää kokonaisvaltaisen otoksen hänen uransa varhaisista folk-teoksista tuoreempiin, jonkinlaiseen agnostiseen gospeliin yltäviin lauluihin.

Glenn-Copelandin musiikista välittyy jonkinlainen poikkeuksellinen vilpittömyys, johon me nuoremmat ammattiahdistujat emme ehkä ikämme puolesta kykene. Hänen vahva äänensä huokuu jonkinlaista viisautta ja rauhaa – sellaista, jota voi kuvailla englanninkielisellä, viime aikoina suosituksi nousseella trendisanalla “wholesome”.

Pinnallisen musiikillisin referenssein puhuen voisin viitata Penguin Cafe Orchestran riemukkaaseen kamarijazziin tai avantgardesäveltäjä Moondogin leikkisän pieniin sävellyksiin, mutta Glenn-Copelandin liikuttavuus tuntuu jossain syvemmällä. Tämä on lohdullisinta musiikkia mitä olen aikoihin kuullut.

Koska olen syvään alakuloon, kyynisyyteen ja apatiaan taipuvainen ihminen, olen huomannut Glenn-Copelandin taiteen avaavan itsessäni tuntemuksia, joita en ole aikoihin oikein edes osannut muistaa. Tässä suhteessa se tuntuu jopa terapeuttiselta, jopa vaarallisen iholle tulevalta. En oikeastaan tiedä miksi, enhän ole tullut kytkeneeksi tähän musiikkiin mitään ulkoisia affekteja. Ehkä Glenn-Copelandista välittyvä syvä, vilpitön onnellisuus ja rauha ilman mitään teennäistä “syvällisyyttä” tai muutakaan tympeää hippeilyä tuntuvat vain joltakin poikkeuksellisen kauniilta tässä ylianalysoidussa ja monin tavoin pilalla olevassa maailmassa.

Olen katsonut tämän oheisen taltioinnin Deep River -kappaleesta Le Guess Who -festivaaleilta aika monta kertaa viimeisen kuukauden aikana, enkä ole kertaakaan päässyt videon loppuun itkemättä. Käsittämättömän voimakasta musiikkia.

2

Myös Mika Vainion taide on herättänyt minussa jo vuosia syviä ylevän ja liikutuksen tunteita. En tiedä, johtuuko tämä tunne osin siitä, että hän kuoli tarpeettoman aikaisin. Ainakin traaginen poismeno teki hänestä lopullisesti pyhimyksen ja loputtomiin mysteerinä pysyvän enigman: hahmon, jonka kanssa voi jatkossa kommunikoida vain hänen vähäeleisen mutta valtavasti antavan taiteensa välityksellä.

Vainion äänitaidetta esittelevä 50 Hz -näyttely Helsingin Kiasmassa on joka tapauksessa aikamoinen kirkonmeno. Puhun toki jonkinlaisen Vainio-aficionadon perspektiivistä, jolloin minulla on jo lähtökohtaisesti hänen äänimaisemiinsa jonkinlainen suhde, mutta silti uppoutuminen Vainion naksuntoihin ja surinoihin oikein luvan kanssa Kiasman valkoisten seinien sisällä tuntuu ihanalta sielunhoidolta.

Voisin viihtyä tuntikausia hänen Onko-teoksensa parissa, joka koostuu erinäisistä äänitysteknologisista häiriöäänistä, kuten surinoista, piippauksista ja nakutuksista. Äärimmäisen upea on myös 3 x Wall Clocks, jossa kolme arkista, lähinnä peruskoulun aulan seinältä tuttua kelloa käy hieman eri tahtiin. Kun kontaktimikitetty minuuttiviisari siirtyy eteenpäin, tuottaa se syvän ja kumeasti kaikuvan kolahduksen. Ääni on silti täysin erilainen kuin esimerkiksi kirkonkellon kumahdus; tämä tuntuu teollisemmalta, mutta silti kovin käsikosketeltavalta – ainakin valtavalta ja vaikuttavalta. Noin minuutin välein toistuvien kumahdusten aiheuttavia väristyksiä jää kerta toisensa jälkeen kaipaamaan, ja siksi teos pakottaa istumaan ties kuinka pitkäksi aikaa.

Toisella tavalla vaikuttava on myös teos 808, joka on ennen kaikkea käsitteellinen: pintatasolla se on vain vitriinissä nököttävä Rolandin TR-808-rumpukone, kuin mikäkin vintage-näyttelyesine. Merkittäväksi teoksen tekee soittimeen Vainion ohjelmoima pariminuuttinen kappale, joka on olemassa vain rumpukoneen sisällä. Näyttelyssä sävellystä ei tietenkään kuulla, vaan rumpukone pysyy lasikuvun alla mykkänä. Se kätkee sisäänsä mysteerin ja potentiaalin – mielikuvan. Tavallaan teos on Vainiota klassisimmillaan, koska se käskee kiinnittämään huomion siihen, mitä tapahtuu äänten välissä.

Mika Vainion äärimmäisyyksien taide heijastelee hänen persoonaansa. Siinä heijastuvat universumin pienuus ja suuruus yhtä aikaa: valtaisat tähteinväliset etäisyydet sekä suurkaupunkien myrskyisä pauke. Samalla se on mikroskooppisen pientä kuin elektronimikroskoopilla välittyvä atomien liike tai seesteistä kuin tähtikirkas pakkasyö. Harva taiteilija kykenee käsittelemään moista tunneskalaa aina samalla intensiteetillä ja innokkuudella.

Mika Vainion 50 Hz -näyttely Kiasmassa 10.1.2021 asti.

3

Jos haluaa nähdä Vesa Vierikon hutkimassa golfsimulaattorissa tai Taneli Mäkelän pelaamassa tennistä, kannattaa katsoa Antti Tuurin käsikirjoittama Hunajan maku. Vuonna 1993 ilmestynyt viisiosainen draamasarja on muutaman vuoden etäisyyden läpi katsottu kuvaus niin sanotun “kasinotalouden” ajasta: suomalaisen nousukauden hulluista vuosista ja tämän aikakauden voitokkaimmista pelureista.

Päähenkilö Markku Hietamaan (Mäkelä) yritysbisnesten ympärille rakentuva sarja on tavallaan aika juoneton, ja se keskittyy ennen kaikkea kiinteistöjä ja rakennushankkeita ostavien juppien yksittäisiin keisseihin, nokkelaan dialogiin ja aikalaisestetiikan esittelyyn. On puupaneellisia saunatiloja, trenssitakkeja ja Casion taskutietokoneita, sekä toisaalta myös emansipoituneita, yhtä lailla kunnianhimoista uraa tekeviä naishahmoja.

Sarja ei lopulta myöskään esitä mitään varsinaisia moraliteetteja: se kuvaa melko karustikin sitä, miten kovimmat pelurit lopulta saattavatkin selvitä horisontissa siintävästä lamasta kuivin jaloin. Se, millaisella inhimillisellä hinnalla moinen oman kukkaronsa pelastaminen hoidetaan, onkin sitten oma asiansa.

Hunajan maku Yle Areenassa.

4

1960-luvun lopulla Pudasjärvellä kuulemma nähtiin ufoja. Päälle 40 vuotta myöhemmin Oulussa ja Pudasjärvellä kasvanut valokuvaaja Maria Lax inspiroitui Pudasjärven “outoja valoilmiöitä” käsittelevästä tarinasta ja loi sen ympärille Some Kind of Heavenly Fire -nimisen teoskokonaisuuden. Näin marraskuussa valokuvasarjan pimeydestä ilmestyvät eteeriset ja unenomaiset värivalot tuntuvat erityisen vaikuttavilta.

Kuvissa yhdistyvät ajankohtais-1980-lukulainen synthwave/kyberpunk/mikälie-teknodystopiameininki sekä pohjoispohjalainen arkisuus. Tienposkessa seisova, puiden läpi värivalojaan pimeään kirkuva Teboil tai avohakkuualueen läpi sumussa kuin kuiskaten lipuva henkilöauto tuntuvat toismaailmallisilta, mystisiltä ilmestyksiltä.

5

Vaikken piittaa horoskooppimerkeistä niin sanotusti hevon hemmettiä, käsitin jossakin vaiheessa, että lokakuun 23:nnesta marraskuun 22:nteen kestävä skorpionin merkin kausi eli Scorpio season on jonkinlainen meemi. Vuodesta toiseen internettini tuntui täyttyvän kaikenlaisesta ajankohtaan liittyvästä läpästä, usein yhdistettynä Halloween-kuvastoon ja muuhun vuoden pimeimpään aikaan valmistautumiseen.

Siispä tänä vuonna ajattelin hyödyntää tuon ajan kuuntelemalla saksalaisen hard rock -yhtye Scorpionsin koko tuotannon! 18 studioalbumia kattava urakka edellyttäisi siis yhden albumin kuuntelemistä suunnilleen joka toinen päivä. Ja mikäpä siinä, onhan sitä hölmömpiäkin musiikkiprojekteja tullut kontolleen otettua. Toistaiseksi projektissa on ollut kiinnostavinta huomata yhtyeen siirtymä ensin psykedeelissävytteisestä krautrockista hieman jämäkämpään rokki-ilmaisuun ja sittemmin 1970–80-lukujen taitteessa lopulliseen areenasarjaan mukana laulettavina jättihitteineen.

Siirtymä on ollut varsin selkeä ja taiteellisesti melkoisenkin koherentti: esimerkiksi vuoden 1977 Taken By Force ja vuoden 1979 Lovedrive ovat molemmat erinomaisia rocklevyjä mutta tunnelmaltaan aivan erilaisia. Jos ensinmainitulla ovat kuultavissa vielä villihkö yläpilvisyys, on jälkimmäinen jo varsin lähellä sitä “klassisinta”, teutonisella eläimellisyydellä tempovaa rokkiräjähdystä, joka kulminoitui vuoden 1984 Love At First Sting -klassikolla. Parhaimmillaan Scorpions on helvetin hauskaa viihdemusiikkia.

Eniten toki projektissa pelottaa yhtyeen myöhäistuotanto ja 1990-luvun sekoileva itsensä kadottaminen. Toisaalta kaikki suurten bändin omituiset hutilyönnit ovat raastavuudessaan aika kiinnostavia: on kokonaiskuvan kannalta valtavan antoisaa, kun yhtye luo pitkän uran ja keskittyy yhden aikakauden pelkästään itsensä systemaattiseen sabotointiin.

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua